Hei


Tartteis jotain. Äkkiä.

Heräsin, makasin vielä vajaan tunnin sängyssä muuten vaan pohdiskellen terapiaa ja näkemääni unta, nousin ylös, join mustaherukkamehua, kirjoitin parille forumille, keitin kahvin aamupalalle, nautin sen, kuuntelin radiota puolella korvalla, kävin katsomassa postilaatikolla oisko tullu jotain, päätin lähteä Helsinkiin, lähtisinkö sittenkään, en mä lähde, meni vielä tunti lukiessa uutisia ja poliittisia blogeja netistä, piru mä lähden, viimeinen yhtään fiksu juna lähtis vajaan tunnin kuluttua, en mä lähdenkään, vielä vartti, ei mutta nyt on jo lähdettävä jos aion lähteä, koetin soittaa Moiralle, varattu, vittu, pakkasin kamat olkalaukkuun ja puin matkakuteet päälle, uusi yritys, varattu, äää, linja-auto asemalle lähtee ihan just nyt, camoon Johannes, ovelle laukku olalla, en astunut ulos, katsoin kelloa, eiku josku sitku mitä mä kelaan tässä, enää ei ehdi linja-autoon ja asemalle. Se siitä.

Katsoin peiliin, ehkä mä en olekaan kamalan näköinen kamalissa kuteissa. Huoh. Pyörin ympäri asuntoa. Mä EN HALUA jäädä kotiini täksi viikonlopuksi. Mä haluan tavata ihmisiä, käydä keskusteluja, nauraa yhdessä muiden kanssa, kokea uusia asioita, tutustua uusiin ihmisiin, elää.



Istun sitten tässä koneella kengät jalassa, takki päällä, pakattu olkalaukku eteisen seinään nojaten. Marlene Dietrich -kokoelma soi. Kaipaan jonnekin muualle.

Sataa vettä kaatamalla, se siitä leffa- ja stand up -lipun ostomatkasta. Miten sitä voi ajatella näin ristiriitaisesti, ettei raski lähteä kaupunkiin bussilla hakemaan lippuja tälle ja huomiselle illalle, mutta olin äsken viittä vaille lähdössä junalla Hesaan.

Nälkä. Ei huvita laittaa ruokaa. Koko ajatus pistää yököttään.

Kirjoitanpa ajan kuluksi aiheesta, josta puhuimme viimeksi terapiassa ja joka kaipaa vielä monia monia istuntoja. Mä olen kokenut ja kirjoittanut täällä, etten mä ole sinut kehoni kanssa ja ettei mun aistit toimi kuin vajaatehoisesti, että elän kuoreni sisällä kuin koteloonsa vetäytynyt etana.



( Ich bin von kopf bin fuss auf liebe eingestellt rätisevältä savikiekolta. Ihana. )

Tämä pitää paikkansa päällisin puolin ja viime vuosien alati pahenevista reaktioistani päätellen. Mä aloin mennä yhä useammin katatoniseen tilaan hellissä tilanteissa, mikä toistui kaikissa neljässä viimeisissä lyhyiksi jääneissä suhteissa. Kun naisystävä lähestyi mua hellästi, niin mä saatoin pahimmillani mennä oikeasti tilaan, jossa mä en tunnistanut naisystävääni, enkä kyennyt kommunikoimaan saatikka liikuttamaan jäseniäni. Mä aloin luonnollisesti pelätä kaikkea läheisyyttä, mikä ei voinut olla näkymättä suhteissa. Mä myös aloin kavahtaa säikkyen yllättäviä kosketuksia, enkä tunnistanut turvallisissakaan tilanteissa toisen kosketusta aina rakastavaksi kosketukseksi vaan vastaanotin sen uhkana.

Se on selvää, että osaltaan tossa vaikuttaa mun kehomuisti et alitajuiset muistot mahdollisesta hyväksikäytöstä. Hellät tilanteet saavat kehomuistin ja alitajunnan toimimaan. On myös luonnollisesti helppo ajatella, että mä olen koteloitunut fyysisesti iän ja epäonnistuneiden suhteiden myötä. Saimme kaivettua keväällä terapeutin kanssa esiin oleellisen seikan, että noissa katatonisissa tilanteissa yhdistävänä tekijänä toimi se, etten mä olisi halunnut seksiä, vaan pelkkää läheisyyttä, mutten luonteeni mukaisesti osannut sanoa ei, joten mä reagoin pakenemalla paikalta pakenemalla vartalostani. Ajatellessani asiaa tässä koneen äärellä kerrankin vailla pakokauhua ja uhkaavaa ahdistustsunamia niin, eikö ole itsestäänselvää, että jos mua on hyväksikäytetty lapsena, niin noinhan mä olen siihen reagoinut selvitäkseni hengissä. Voisi olettaa, että mä ainoastaan toistan opittua vastaavissa tilanteissa, mikä on vahvistunut muistoprosessin käynnistyttyä useampi vuosi sitten. Vaikka mulla olikin ollut jo aiemmin muutamia katatonisoitumistilanteita.

Minusta on mielenkiintoista miksi mun on vaikea sanoa intiimitilanteissa EI siitäkin huolimatta, että se on mulle muutenkin vaikeaa ja edelleen on mielenkiintoista miksi mä reagoin niin vahvasti Suorittajan kanssa seurustellessa seksin loppuessa hänen taholtaan. Koen edelleen voimakasta syyllisyyttä ja häpeää siitä miten mä murjotin ja olin kireänä kun mä olisin edelleen halunnut seksiä, vaikka hän totesikin jälkeenpäin sen olleen normaalia eroon liittyvää kähinää. Silti, asia on mulle ylipääsemättömän vaikea mikä kuvaa mun jostain syvältä nousevaa reagointitapaa, mikä puolestaan rikkoo räikeästi kaikkea sitä vastaan mihin mä uskon. Mulle oli siinä suhteessa yhtä vaikeaa saada kuulla EI kun sanoa se itse. Tein runsaasti töitä tämän kanssa eron jälkeen, mutten vieläkään ole tehnyt lainkaan töitä, jotta osaisin toimia niissä tilanteissa, joissa mä itse haluaisin sanoa EI. Kai mä jossain olen onnistunut, koska kaksi viimeisintä naisystävääni totesivat ihmetellen, että mun kanssa on niin turvallista kun voi olla oma itsensä.



Terapeutti käänsi tässä ongelmavyyhdessä esiin kolikon toisen puolen tuodessaan esiin kuinka paljon mä puhun jatkuvasti tuoksuista, kosketuksista, mielenliikahduksen häivähdyksistä yms. Hän epäili olenko mä oikeasti piilossa kotelon sisällävai, olenko minä ainaostaan joissakin asioissa ja piirteissäni kranttu. Mä menin ihan hämilleni ja sanattomaksi. Mutta puidessamme kysymystä jouduin tunnustamaan asian, jota mä olen joskus varovaisesti pohtinut, mutta työntänyt sen heti mielestäni. Mä en oikeastaan kokenut juuri minkäänlaista fyysistä vetoa yhteenkään näistä mun neljästä lyhytaikaisesta naisystävästä. Mä en vain ollut uskaltanut ajatella asiaa, vaan lähdin seurtustelemaan, vaikka heistä olisi ollut ainoastaan kavereiksi / ystäviksi. Mä kun jouduin toteamaan myös sen tosiseikan, minkä mä jo tiesinkin, mutta pistin sen koteloitumiseni syyksi, että kaikki olivat mun kokemuksen mukaan hajuttomia ja mauttomia ihmisiä. Piirteettömiä. Verratessani heitä fyysisen vetovoiman puolesta esim. Suorittajaan tai muutamaan muuhun naiseen elämäni varrella (jäi kohtaaminen sitten yhteen yöhön vai tapailuun) verrattuna, niin ei voi kuin tunnustaa, ettei heissä ollutkaan yhtään mitään, ei mitään, mikä herättäisi mussa fyysistä kiinnostusta. Toisen ihmisen maku, tuoksu, pienet eleet, tapa liikkua yms. pienet seikat ovat olleet aina mulle tärkeitä sen perustavan seikan lisäksi, että mielten pitää sopia yhteen. Mun pitää siten pohtia miksi ihmeessä mä olen ryhtynyt seurustelemaan Suorittajan jälkeen ihmisten kanssa, joiden kanssa mä en kokenut ainuttakaan syytä seurusteluun. Miksi mä suostuin säännöllisesti seksiin ihmisten kanssa, joita kohtaan mä en kokenut minkäänlaista vetoa. Minusta tämä on oleellinen kysymys sen rinnalla miksi mä olen paennut jo etukäteen paikalta yrittämästä saada niitä naisia, joita kohtaan mä olen viime vuosina kokenut kaiken vetovoiman mitä mä voin ylipäätään kokea. Olen vetäytynyt jo etukäteen todeten korkeintaan kirjeessä tms, että olisin ollut kiinnostunut, mutta sähän et olisi ollut missään tapauksessa, eikö niin. Ja sen yhden kanssa, jota mä tapailin kolmen vuoden ajan, en jäänyt kertaakaan aamulla sinne, vaan lähdin aina pois. Miksi? Miksen mä enää uskalla ottaa elämässäni sen mitä mä halua? Miksi mä en pysty hakemaan haluamaani enkä sanomaan ei sille mitä mä en halua?



Tässä kunnossa missä nykyisin olen, niin mistä löytäisi itselleen kumppanin, joka jaksaisi mun ensisijaista turvan tarvetta ja vasta toissijaista tarvetta rakentaa seksuaalinen minä alusta uudelleen.

Jospa riisuisi jo maihinnoussaappat ja lämpimän asetakin. Keittäisa kahvit ja lähtis Hesan sijaan pyörimään kaupungille ja oottaan leffan alkua. Muutakin voisi olla kuin edessä odottava yksinäinen ilta. Onhan mulla vielä täälläkin tuppukylässä kavereita ja ystäviä, muttei sellaisia, joita voisi tavata useammin kuin kerran kuussa tai edes pyytää viikonloppuisin elokuviin, pubiin tms. Miesnainenkin kun lähtee ainostaan Setan porukoiden bileisiin. Mua ei huvita ne piirit ainakaan tälle viikonlopulle.

Harmaa taivas, harmaa mieli. Mutta mä yritän. Sain kirjoitettua vaikeista asioista ilman paniikkia. Hyvä Johannes.

- Johannes -