Vaikea aloittaa.

Olen pohtinut viime päivinä kahta lapsena itsestäni kertomaa tarinaa. Miten minä aloittaisin, osa minusta ei haluaisi puida koko asiaa puhumatakaan sen jakamisesta. Osa haluaa keventää koko ikänsä kantamaansa taakka kertomalla sen verran kuin pystyy.

Seuraava teksti saattaa järkyttää. Jos olet herkkä tai pelkäät omien hyväksikäytettyjen tai itsetuhoisten osiesi reaktioita, suosittelen ohittamaan kokonaan tämänkertaisen tekstini.

Muistan varhaisesta lapsuudesta hyvin vähän. Suurin osa "muistamistani" tapahtumista lienee kuvitteellisia rakennelmia valokuvista ja vanhempien kertomuksista. Katson niissä itseäni aikuisen silmin ylhääältäkäsin. Tosin dissosiaatiohäiriöön kuuluu aitojenkin muistojen etäännyttäminen omakohtaisen kokemuksen sijaan ulkoa havainnoiduksi juuri tähän tapaan. Olen alkanut osieni esiintullessa muistaa yhä enemmän asioita itsestäni käsin eli olin silmin ja aistein koettuna. Kerroinkin tästä heräävästä toisenlaisesta todellisuudesta edellisessä vajoamis-tekstissäni. Kokemuksen muuttuminen on hyvin hämmentävää. Luulen tasapainoisten ihmisten muistavan lähinnä tällä tavalla, omin aistein.

Tajusin eilen, että kaksi lapsena itsestäni kertomaa tarinaa pitävät paikkansa, vaikka minulla ei ole toisesta minkäänlaista tietoista muistikuvaa ja toisestakin muuntuneena.

Kerroin totena hypänneeni noin kolmevuotiaana kotimme keittön ikkunasta viidennestä kerroksesta maahan, mutta selvinneeni hengissä tipahdettuani pyykkikoriin. Enhän minä ole todellisuudessa hypännyt, mutta muistiini palasi elävä erittäin surullinen ja epätoivoinen muisto, jossa istun avoimen keittiön tuuletusikkunan karmilla aikoen hypätä kuolemaan karkuun kaikkea kokemaani. ... Laitan Rokia Traoréa soimaan kyetäkseni jatkamaan ... hetki ... No, siinä se oikeastaan olikin. Tuli kerrottua. Muistin aiemmin koko tapahtuman keittiön katosta ja pihalta käsin katsottuna kuin elokuvana. Kamera kuvaa ensin alhaalle etuviistoon ikkunankarmilla istuvaa pellavatukkaista pikkupoikaa ja siirtyy hänen kadottuaan ikkunasta pihalle tallentamaan ihmepelastuksen. Olin niin epätoivoinen, etten kyennyt piilottamaan muistoa kokonaan eri sirpaleisiini, mutta tietoinen muisti muutti tarinaa tehden siitä jännittävän seikkailun. Epätoivon syy pysyy edelleen piilossa, vaikka tiedän mitä siellä piilee.

Muistan aidosti ja olen muistanut tämän koko ikäni hetken ala-asteiästä. Keinuin pihamme keinussa pohtien kuinka kuolisin, jos repisin puukolla vatsani auki. Minulla oli oma puukko, koska pojalla kuuluu sellainen olla. En tiedä oliko puukko taskussani ja kuinka tosissani olin. Ilmeisesti olin tosissani, mutten jostain syystä toteuttanut aiettani. Minut on pelastanut aina itsemurhalta viime metrillä jokin suojeleva osa, joka osaa pitää minusta huolta ja saattaa jopa rakastaa minua. Muistan pelänneeni kotiin menoa. Pelkäsin usein viivytellen viimeiseen saakka kotiinpaluuta. En tiedä mitä pelkäsin tuolla kertaa niin paljon, että halusin mielummin kuolla. Mua hämmentää nyt, etten ole pitänyt muistoa mitenkään ihmeellisenä pikkulapsen muistoksi. Kertonee mun todellisuuskäsityksestä. Tällainen maailma nyt vaan on, missä alakoululaisen on luonnollista harkita vakavasti itsensä tappamista harakirilla. 

Väitin lapsena olleeni humalassa. Tarinaan liittyi varsin todenmukainen kuvaus humalaisesta olotilasta. Olin muka juonut kesällä lämmintä olutta, jonka sukulainen oli unohtanut kesäpaikkamme hiekkaan. Muistan oluen lämpäimän eltaantuneen maun. Luulen todellisuudessa ainoastaan maistaneeni olutta, sillä eihän tarhaikäinen lapsi juo lämmintä eltaantunutta olutta yhtä suupalaa enempää. Aikuinenkaan ei joisi. Käsitys humalaisesta olosta tulee siis jostain muualta. Kerroin piirtäneeni terapiassa kaksi suttuista osaa. Toinen on pillereillä jatai alkoholilla turrutettu pieni lapsi juuri ennen raiskausta. Tiedän, vanhemmat ovat itse kertoneet, minulle syötetyn vauvaiässä unilääkkeitä. Lääkäri oli määrännyt, koska en nukkunut normin mukaista määrää. En tiedä mitä sanoa tai uskoa. Voihan se pitääkin paikkansa. Lääkäreitä on moneen lähtöön.

Suhteeni päihteisiin on ongelmallinen. Minulla on ollut aina pahimpina masennuskausina myös vaikea päideongelma. Olen ollut käytännössä kolmeen eri otteeseen elämässäni sekakäyttäjä viikonloppukäyttäjänä. En ole koskaan, no yhtä kuukautta lukuunottamatta, ollut päihdyksissä yhtä kahta päivää enempää viikossa, mutta vakavasti itsetuhoista kaikesta huolimatta. Join joskus punkkarina halutessani kuolla vakiannoksena pullon sorbusta, kymmenisen tuoppia ja diapameja sekä harvemmin cannabista päälle. On pienoinen ihme, että olen yhä hengissä. Kaikki ystäväni eivät enää ole.

Ilmeisesti jotkin osani kaipaavat humalaa. En osaa selittää kunnolla miltä minusta tuntuu ryhtyessäni päihtymään. Päässä risteilee puolesta ja vastaan huutoja, tiedän vasta nyt ettei ole normaalia kuulla ääniä päässään. Jos haluan sekoittaa pääni osat voittavat riidan, käännyn automaattiohjaukselle, enkä saa itseäni pysäytettyä ennen kuin olen tukevasti pää sekaisin.

Tunnen viehtymystä päihdyksissä oloon. Tämäkin on erittäin tyypillinen piirre dissosiaatiohäiriöisillä ja mm. vakautusryhmän todella raskaasta nelituntisesta mukaanpääsyhaastattelusta kului yli tunti pelkästään tämän aiheen puimiseen. Ilmeisesti päihdehistoriani puolsi mukaanpääsyä myös sillä tapaa, ettei mulla ole tällä hetkellä vakavaa tai häiritsevän ongelmallista päihdekäyttäytymistä. Kop kop. Koputan yöpöytää. Sain diagnoosin tuossa erittäin perusteellisessa haastattelussa, johon terapeuttini minut ohjasi. Kiitos hänelle. Muistaakseni dissosiaatiopotilailla menee keskimäärin seitsemän vuotta väärillä diagnooseilla.

Aikuiset tietoiset osani saavat päihdyksissä lomaa tehtävästään ja lapsiosat sekä tunneosat pääsevät esille. Saatan olla päihdyksissä erittäin mukavaa hauskaa seuraa. Iloinen hieman anarkistinen ja lapsenomaisen riehakas olemukseni on tehnyt vaikutuksen lukuisiin ihmisiin. Olen mm. tutustunut pitkäaikaisimpaan kumppaniini ryhdyttyäni leikkimään hänen kanssaa. Hän taisi rakastua ensisilmäyksellä johonkin lapsiosaani. Saatan esittää humalassa pitkiä viihdyttäviä näytelmiä vaihtaen rooleja lennosta ja niin edelleen. Älysin eilen aidosti leikkiväni ja olevani siksi erittäin uskottava. Sitten se pimeämpi puoli itsetuhoisina kausina, jolloin olen todella synkkä ja kenties aggressiivinen. En minä tee koskaan pahaa kenellekään, mutta olen ollut useasti aidosti pelottava.

Menin eilen katsomaan rokkenrollia edelläkuvaamani riidan hävittyäni. Tai tarkemmin sanottuna en riidellyt humaltmisesta vaan uloslähtemisestä. Useimmat osani olisivat halunneet jäädä kotiin lepäämään raskaan päivän pääteeksi, mutta vahvemmat osat halusivat ihmisten ilmoille. En kännännyt, humalluin jonkin verran, join säällisen määrän, mutta pienikin määrä alkoholia aiheuttaa minussa nykyään voimakkaan reaktion. Uskon sen johtuvan humalaisen lapsiosan esiintulosta. Join kotona yhden oluen. Mua on alkanut nykyään ällöttää olutta nauttiessa. Vatsassa velloo ja tuntuu kuin haluaisin antaa ylen. Olen usein oksentanutkin kotonani muutamasta oluesta unen keskellä. Olen ihmetellyt reaktiota. Lähdin kuitekin kävelemään klubille, vaikka vielä rappusissakin joku osa kiljui pääni sisällä: "Jää kotiin!" Mielessä välähti matkalla. Oksennan pikkulapsena kontillani oluen ja sperman makeaa sekoitusta. Joku tarttuu pellavaisiin hiuksiini huutaen ja karjuen, mutten saa oksentamista loppumaan. Vatsa kääntyy, keuhkot eivät saa ilmaa, suu täyttyy liimamaisesta happamasta sotkusta, jalat ja kädet pettävät alta. Romahdan. Filmi katkeaa. Ehkä pyörryn, ehkä mut lyödään tainnoksiin. Mulla on alkanut soida oikeassa korvassa kesästä lähtien aina alkaessani vajota tai terapeutin osuessa arkaan kohtaan hengityksen katkeamisen kanssa samaan aikaan.

Mun on juuri nyt erittäin paha olla, mutta itku ei tule.

En ymmärrä miksi jatkoin matkaa klubille. Painoin muiston mieleni pohjalle. Kirjoitan tästä huomenna, en juo enää koskaan olutta. Toimin kuin lapsena. Jätin muiston sitä kantavan osan harteille. Minulla oli muutoin erittäin hauska ilta. Bändit olivat älyttömän upeita, tanssin, juttelin vieraiden ihmisten kanssa, koin itseni jälleen nuoreksi ja iloiseksi. Mutta muutamaan otteeseen minut valtasi äkisti suunnaton viha. Meinasin lyödä törttöilevää humalaista äijää. Pidin yhtäkisti viidentoista sekunnin mittaisen vihaisen puheen. Naapuripoydissäkin säikähdettiin. Säikähdin itsekin palaten samantien iloisen hymyileväksi minukseni hauskojen puheiden pariin. Päätin. Minun täytyy purkaa tämä aihe huomenna kirjoittamalla. 

Olen pohtinut päihteitä koko päivän. Uskon erityisesti tuon alkoholilla jatai pillereillä raiskattavaksi turrutetun osan olevan päävastuussa mun päihdekäytäksestäni. Hän ei ole päässyt esiin muutoin kuin toistamalla kokemaansa. Hän on halunnut kertoa olemassaolostaan ja itsemurhaa kantava pikkupoika on liittounut tämän toisen osan kanssa yrittäen saada yhä edelleen minua kuolemaan. En halua kertoa itsemurhayrityksistöni, mutta niihin on liittynyt aina alkoholi jatai huumeet. Onnekseni pelastajaosa on tullut aina viime hetkellö väliin pysäyttäen mut viime metreillä. Kun nyt tiedän tämän kaiken ensimmäistä kertaa toivon, ettei minun tarvitsisi toistaa enää koskaan pää sekaiseksi käytöstäni. Täysi absolutismi saattaisi olla oikea ratkaisu uudelleen, elin taannoin vuosia kokonaan päihteittä mutten tiedä jaksaisinko niin vaativaa juttua tässä voinnissa. Tietoisuus tästä on mulle erittäin huojentavaa, koska pelkään muistojen esiintullessa palaavani toiseen erittäin huonoon käyttäytymiseen päihteiden myötä eli itsetuhoiseen ja holtittomaan seksiin, jossa olen toistanut toisella tapaa kokemaani. Tämäkin on tyypillinen hyväksikäytettyjen dissosiaatiopotilaiden käyttäytymismalli. Surettaa arvatessani, että ne useat kymmenet kanssani eräässä sinkkuvaiheessa sekoilleet ovat olleet mitä varmimmin itsekin jotakuinkin samassa tilanteessa. Parisuhde auttaisi tässäkin, koska kaikista osistani huolimatta olen ollut aina uskollinen.

Johannes. Sinun / minun ei tarvitse enää päihtyä tai sekoilla. Lapsiosasi voivat kertoa sinulle / minulle kaikesta muutoinkin.

Sinun, joka luit tänne saakka ei myöskään tarvitse toistaa ikäviä asioita. Olet turvassa, hengitä rauhallisesti. Kiinnitä huomiosi ympäristöösi, muista minkä ikäinen olet ja halaa itseäsi. Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin.

- Johannes -