- Johannes -
]]>Hakeuduin reilu viikko sitten voinnin romahtaessa yhä kurjemmaksi useammaksi päiväksi kriisiosastolle mielisairaalaan. Oli huojentavaa levätä huolehtimatta arkiaskareista kävellen kauniissa lähiympäristössä aurinkoisesta kesäsäästä nauttien. Huomasin myös hämmentyneenä miten pahoin voinkaan nimenomaan omassa kotona sen ollessa minulle kaikkein pelottavin paikka jännittäessäni pakonomaisesti kaiken aikaa naapuriääniä. Olen kotona jatkuvassa traumaattisessa hälytystilassa niin, että jännitän lihaksia nukkuessakin ja vatsaan sattuu aina ahdistuksesta ja tuskapelosta. Keskittyminen mihinkään pelon ulkopuoliseen vaatii ponnistuksia onnistuen vain hetkeksi kerrallaan. Koin suorastaan ihmeellisenä jännityksen häviämisen sairaalassa. Tällaiseltako terveenä tuntuu? Lepo teki hyvää, mutta palasin lähtöruutuun omaan kotiini, koska sairaalan avokriisiosastolle ei voinut tietenkään jäädä. Kokeilemme kuitenkin uutta lääkitystä, joka tosin alkaa vaikuttaa hitaasti, ja traumapsykologin vastaanotto tihennetään kahteen kertaan kuukaudessa, mikä auttaa pitkälle eteenpäin.
En vain tiedä mitä tehdä asumisen kanssa. Tarvitsisin toipuakseni mahdollisemman rauhallisen asunnon, mieluiten mummonmökin tms. luonnonrauhassa, mutta minulla ei ole voimia asunnon etsimiseen eikä muuttoon ja mikä hankalinta ei riittävästi tuloja mummonmökin tms. vuokraamiseen auton hankkimisesta puhumattakaan. Eläkkeensaajien asumistuen lakkauttaminen tarkoittaa myös asumisen vaikeutumista entisestään, koska minun täytyy etsiä reilun vuoden kuluttua mikä tahansa mahdollisemman halpa murju vailla valinnanvapautta. Näissä oloissa uudessa asunnossani, jonne muutin keväällä, en toivu voimien kuluessa traumaattiseen hälytystilassa olemiseen. Tuntuu umpikujalta. Suvulla ei ole mökkiäkään, jonne vetäytyä syksyksi.
Ei siis mene vahvasti, päinvastoin.
Johannes
]]>Istuin juhannuksena monena päivänä tuntikausia parvekkeella pohtien tuskaisena löydänkö ainuttakaan syytä miksen hyppäisi. En löytänyt, mutten saa hypättyäkään. En ole ihan vielä niin syvällä mustan kaivon pohjalla, etten jaksaisi enää pinnistellä juuri ja juuri mustan kylmän veden pinnalla nenää myöten. Haluaisin antaa periksi, päästä lepoon. Paleltaa, enkä näe valoa. Soitin paikalliseen kriisipäivystykseen ja kävinkin siellä saman tien suurin toivein pakaten olkalaukkuun mukaan yökamppeet, mutta reissu muodostui pahaksi pettymykseksi. Sain keskusteluapua, jonka sisällön osasin ulkoa jo etukäteen sekä lupauksen soitosta viikon kuluttua. Odotan siis puhelua. Pääsisin lähetteellä pariksi yöksi paikalliseen mielisairaalaan, ehkä turvaan siihen, jollei olo ala kohentua, jotten tekisi mitään harkitsematonta dissosiaativisesti vajonneena. Antaisi periksi.
Hesarin sunnuntainumerossa oli hieno artikkeli köyhyydestä. Voin allekirjoittaa siitä kaiken. Artikkelissa lainattu tutkija Juho Saari kirjoittaa viisaasti köyhyyden ongelmista. Minua koskee erityisesti tämä: "Olennaisempaa on hänen mukaansa resilienssin eli kimmoisuuden menetys: Ihminen on kuin nyrkkeilijä, joka kestää iskuja tietyn verran. Kun kolhuja on tullut elämässä tarpeeksi, yksikin isku lisää vie jalat alta." Näin minulle on käynyt viime vuosien kuluessa. Voimat ovat loppu ja odotan vain viimeistä tyrmäävää kanveesiin tiputtavaa iskua.
- Johannes -
Paljon on sattunut ja tapahtunut viime kuukausina. Pääasiassa hyvää ja rakentavaa. Muutin kivempaan, joskin kalliimpaan asuntoon pysyvän eläkepäätöksen turvin ja olen koettanut rakentaa sosiaalisia suhteita uudelleen. Jotkut tunnit sujuvat päivittäin jopa onnellisissa merkeissä pienten asioiden äärellä, joskin toisinaan en jaksa nousta edes sängystä ja musta synkkyys valtaa mielen. Suunta kuitenkin parempaan.
Kiitos kommenteista, vaikken ole niihin saanut vastattua, ne ovat olleet minulle tärkeitä.
- Johannes -
]]>Aloin ihmetellä viikko edellisen kirjoitukseni jälkeen, miksei eläkepäätöstä ole tullut. Soitto eläkeyhtiöön paljasti syyn. He eivät ole saaneet lausuntoa. Soitto sairaanhoitopiiriin paljasti miksei. Lausuntoa ei ole vielä kirjoitettu, vaikka lääkäri lupasi kirjoittaa sen samalla viikolla hoitopalaverin lopuksi joulukuun puolivälissä. Eipä ollut valmis kuukautta myöhemmin. Romahdin vieläkin heikompaan kuntoon. Päätös ei ehtisi millään helmikuun alun maksatukseen edellisen eläkkeen päättyessä tammikuun loppuun. Tiedossa oli täysin tuloton helmikuu, koska en saisi sosiaalitoimistostakaan mitään mun tilin kautta toiselle ihmiselle siirretyn suuren rahasumman vuoksi. Luotin lääkäriin ja myönteiseen päätökseen, ei olisi pitänyt, vaan siirtää raha käteisenä.
Lukuisten meilien ja puhelujen jälkeen lääkäri kirjoitti lausunnon viikkoa myöhemmin. Sain kopion vasta viikko sen jälkeen jouduttuani huomauttamaan tästäkin useasti. No, kopio tipahti postiluukusta, mutta järkytyin romahtaen entistä syvemmälle. Lääkäri oli laittanut muutoin OK-lausunnossa loppupäätelmissä ruksin kohtaan "Pidän tutkittavaa työkykyisenä." Soitto eläkeyhtiöön ja Kelaan. Kyllä. Lausunto saatettaisiin hylätä muotoseikan perusteella. Onneksi sitä ei oltu ehditty käsitellä. Palasin lähtöruutuun meilailemaan ja soittelemaan tulikivenkatkuisena ja jo sairaalakunnossa sekä pysyvästi vajonneena eli helvetin sekaisena.
Tähän väliin ainoa valopilkku. Mulle myönnettiin kerta kuussa terapia tutun dissosiaatioon erikoistuneen psykologin vastaanotolla. Kävinkin ensimmäisen kerran siellä heti ruksivirheen selvittyä, mutta olin rehellisesti sanottuna niin sekaisin, etten saanut kysyttyä mitään mahdollisesta muusta avusta eli magneettihoidosta, toimintaterapiasta, sosiaaliavusta yms. Aika kuukauden päähän, vaikka olin selkeästi aivan pihalla.
Lääkäri on nyt lähettänyt eläkeyhtiöön, Kelaan ja minulle vihdoinkin virheettömän lausunnon. Ei auta kuin jännittää päätöstä jo melkein rahattomana puiden samaan aikaan erokatastrofia. Selviän juuri ja juuri jollain voimavaroilla, vaikken saa nukuttua riittävästi, mutta pystyn sentään lukemaan ajoittain.
Olen vieläkin heikommassa hapessa kuin kolme viikkoa sitten kirjoittaessani tänne edellisen kerran. Perusturvallisuus romahti kokonaan lääkärin oharin ja rahapulan seurauksena. Jännitän ja pelkään kaiken aikaa rampauttavan pahasti. En muista hengittää, pyörryttää, silmissä sumenee, vatsaan sattuu koko ajan jne. Sen saman pelon uudelleenelämistä mitä sain kokea lapsena hyväksikäytön ja väkivallan vuoksi. Ei minunkaltaisilleni potilaille saisi tehdä näin. Lääkäri ei edes vastannut itse kertaakaan mihinkään viestiin koko jupakan aikana, joten eron lisäksi hylätyksi tulemisen uudelleeneläminen moninkertaistui.
Jospa asiat korjaantuisivat, saisin eläkkeen ja paistaisi aurinko risukasaan ja tunnelin päähän, kuten minulle kommentoitiin. Kiitos kannustuksesta. Se auttaa aina.
- Johannes -
]]>
Voin siis huonosti.
- Johannes -
]]>
Mitä sanoisin. Tuntuu pahalle. Kävin kuukausien tauon jälkeen katsomassa meilini. Olin saanut muutaman hienon ja vertaistukea hakevan viestin. En ole vastannut, koska en ole käynyt edes katsomassa meilejäni. Anteeksi, olen todella pahoillani.
Oma elämä on raunioina, terapia päättyi kesken ja tällä kertaa lopullisesti. Parisuhde on hajonnut, koska ei minua jaksa kukaan kantaa kun mun pitäisi kulkea rinnalla vakaana kumppanina taakan sijaan, oireilen liikaa. Ymmärrän tämän oikein hyvin.
Olen uupunut lukuista syistä, en pysty lukemaan kirjoja, en jaksaisi tavata ihmisiä, onneksi jaksan liikkua, joten murehdin terveemmässä kehossa.
- Johannes -
]]>Kysymykset haastetuille:
1. Mikä on suurin vääryys maailmassa?
Rakkaudettomuus ja kaltoinkohtelu.
2. Mitä rakkaus on?
Toisen ihmisen huomioimista ja kunnioittamista omana itsenään.
3. Mikä tuntuu hyvältä? Mikä pahalta?
Levollinen ja seesteinen olo tuntuu hyvältä, useinmiten saavutan sen hiljaisuudessa luonnossa liikkuen tai kotona taivasta tuijottaen, rakkaan sylissä.
Pahalta tuntuu osieni tuoma paniikki ja sekasorto.
4. Lempivärit?
Lämmin punainen, vihreä ja violetti.
5. Kuka/mikä satuttaa eniten?
En osaa yksilöidä kehenkään. Oma epäonnistuminen rakastamisessa osieni tuomien vaikeuksien vuoksi. En pysty ylläpitämään suhteita uuvuttamatta kumppaneitani. Katkeruus siitä millaista elämäni on ja kuinka rasitan lähimmäisiäni.
6. Kengän koko?
Oi joi. 44.
7. Onko sinulla eläimiä? Mitä?
Ei, mutta eron partaalla pari rottaa voisi piristää elämääni. Allergian vuoksi en voi hankkia kissaa, mikä harmittaa.
8.Lempi vuodenaika?
Ehdottomasti syksy aurinkoisine keleineen.
9.Oletko onnellinen?
En ole. Kaikki kaatuu, eheydyn terapiassa hurjaa vauhtia, mutta se ei riittänyt tälläkään kertaa rakkauden ylläpitämiseen.
Emme saaneet käännettyä suhdettamme kumppanini kanssa terveelle uralle. Sattuu niin lujaa, etten pysty kirjoittamaan aiheesta lainkaan. En muustakaan, vaikka terapia ja osieni eheytyminen osaksi aikuista persoonaani ovat edistyneet suorastaan loikkauksin, mistä voisi kirjoittaa rakentavasti ja muita dissopotilaita kannustaen.
Ikkunastani avautuu kaunis vaaleansinisenharmaa taivas. Sitä on hyvä katsella antaen ajatusten leijua omaa tahtiaan.
- Johannes -
]]>
]]>
Todella surullista, koska aito rakkaus välillämme on kuolemaisillaan viimeisen liekin hennosti lepattaessa arjen kuormittavuuteen ja siitä seuranneeseen toistuvaan riitelyyn levollisen ja läheisen yhdessäolon sijaan.
En tiedä jaksanko mitään, edes hmm. panostaa itseeni millään tavalla, jos tämä suhde, jolta odotin niin paljon kaatuu seuraavina päivinä.
Olen liian vaikea kumppani. Se on varmaa, enkä yritä enää ikinäkoskaan seurustella, jos tämä ei onnistu.
- Johannes -
]]>