Hei


Puran terapiassa yhä uudelleen esiintulevia perusongelmiani.
Bach: Konzert für Violine a-Moll, BWV 1041, Yehudi Menuhin, Paris 1936.
Mustat villasukat, mustat pitkät tyylialushousut, musta pitkähihainen tyylialuspaita ja sen päällä verenpunainen vampyyri t-paita, jonka rinnassa valkea vampyyri-pääkallo. Näillä mennään tänään. Nälkä.

1.
Miten jokin voikin olla näin kaunista kuin edellisen Andanten alku. Asiaan. Koetan kierrellä pois aiheesta. Huomaan terapiassa itkuunpurskahtamis- ja liikuttumismielenliikkeistä milloin osumme oleellisen tärkeään. Sama toistuu aina myös kirjoittaessa. Herkistyn. Vihdoinkin asiaan.

En kykene tunnistamaan tarpeitani, enkä uskalla tarvita mitään. Pärjään aina yksin. Aina. Kirjoitinkin kai joskus miten kehoni yrittää kertoa minulle paniikkihäiriöiden kautta, että "sinun pitää Johannes uskaltaa antautua autettavaksi". Keho yrittää pysäyttää minut, kaataa toisten autettavaksi. Mutta minä taistelen aina vastaan viimeiseen saakka, vaikka seinästä tukea hakien ja paikalta pois kompuroiden. Paniikkihäiriöt toistuvat pelkästään ihmisten ilmoilla, jolloin voisin periaatteessa pyytää apua, toisin kuin kotona yksin istuessa. Erityisen vaikeaa minulle on kirkossakäynti, paikassa jossa minun oikeasti tulisi pyytää apua, koska siksihän kirkko on olemassa, ei mistään muusta syystä. Siksi minä käyn kirkossa kuukausien välein.

Ajaudun sivupolulle. Oletan, että ja taidan olettaa oikein, että edellisen vuoden sekakäyttö johtui hyvin pitkälle tämän vaikeuden ylittämisestä, etten muistaisi itsestäni irrallaan tarvitsevani mitään, että voisin toimia ihmisten keskellä normaalisti. Ilman jatkuvaa pelkoa romahtamisesta ja taistelua omaa kehoani vastaan. Miksi kirjoitan romahtamisesta. Koska tarvitseminen on minulle yhtäkuin romahtaminen.

Minä en kertakaikkiaan voi sanoa kenellekään: "Minun on huono olla. Pitäisitkö minusta kiinni?"

Tästä samasta syystä minä myös aina ylitän omat voimavarani, koska en voi tarvita lepoa. Keho järjestää sitä minulle estämällä ahdistuksella ulosmenon ja nukuttamalla minua väsymyksellä ylipitkiä aikoja.

En myöskään tunnista omia tarpeitani. Tarpeeni rakentuvat pitkälle sen varaan "mitä minun tulee tarvita". Koen jokapäiväistä tuskaa repaleisesta opiskelu- ja työ- sekä parisuhdehistoriastani. En ole omasta mielestäni saavuttanut ikinä mitään millä voisin lunastaa itseni muiden silmissä. Minä olen "en mitään". Ja silti en minä tarvitse menestystä millään saralla, minä olen arvokas sellaisena kuin minä olen ja minun tulisi hyväksyä ne aidot tarpeeni, joilla elämästäni tulisi onnellista. Meinasin kirjoittaa "elämisen arvoista". Siinä se tulee yhä uudelleen. Minun elämänihän ei voi olla elämisen arvoista. Se on jo ja se olisi sitä enemmän, jos hyväksyisin itselleni pieniä onnellisia asioita. Mukava työ, jossa viihdyn, kenties uusi ammatti, vaikka sairaanhoitaja, kumppani, jota voisin rakastaa ja hän minua. Ei noista minkään tarvitsisi olla ulkonaisesti kadehdittavia, oikeasti merkityksellinen riittäisi, olkoon kuinka pientä tahansa.

2.
Bach: Violinkonzert E-Dur, BWV 1042, Bronislaw Huberman, Wien 1934.
En uskalla haluta mitään mitä oikeasti haluan. Tämä liittyy edellisen perustalle. Kyllä minä toisinaan tiedän mitä haluan, mutta en pysty ilmaisemaan sitä ääneen, aktiivisena tekona. Olen ikuinen myöntyjä, minulle sopii aina kaikki mitä muut haluavat.

Kärjistetyimmillään tämä näkyy naisten kanssa. Jos olenkin kiinnostunut jostakusta, niin vetäydyn pois ennen kuin minun tulisi haluta aktiivisesti. Lähestyn liian aikaisin, jolloin saan varmasti kielteisen vastauksen, siitäkin syystä, että useinmiten rakennan kieltävän vastauksen jo kysymykseni rakenteeseen: "Haluan kertoa olevani ihastunut sinuun, mutta pysymme varmaan ystävinä?" Jos törmään yöelämässä kiinnostavaan naiseen, niin minä automaattisesti hommaan samaan seuraan jonkun toisen aktiivisemman miehen ja poistun hiljaisesti paikalta hänen viedessään tilannetta eteenpäin.

Täytyy sanoa silti olleeni nuorena erilainen. Minä en ollut tietenkään silloin epäonnistunut vielä niin usein. Nuorena minä jäin yhdenyönhoidon luokse koko päiväksi, aikuisena hiivin pois. Nuorena minä soitin perään: "Tavattaisiinko tänään?" Aikuisena minä en ota yhteyttä lainkaan tai kysyn: "Haluaisin seurustella kanssasi?" Ei kukaan voi vastata kyllä näin pian. Osaan sulkea tien haluni toteutumiseen lukuisilla tavoilla.

Pidän itseäni askeetikkona, mutta se lienee osittain itselleni rakentaman haluamiseste. Haluaisin syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta syön lähinnä hapankorppua, haluaisin käydä elokuvissa, mutten koskaan osta lippuja, haluaisin lukea mukavia kirjoja, mutta halveksin niitä yhä jne. Arkeni taitaa koostua aika pitkälle keinoista, joilla  estän itseäni haluamasta mitään, mikä tekisi minulle hyvää. Jostain syystä, heh, minulle tulee mieleen hankkia herkullista syötävää aina vasta kello 21 jälkeen. Musiikki lienee ainoa poikkeus, jonka sallin itselleni.

3.
Bach: Doppelkonzert d-Moll, BWV 1043, Yehudi Menuhin, Paris 1932.
En pysty kieltämään muiden halua minun suhteeni. Minulle sopii aina kaikki mitä muut haluavat. Olen "mies, joka ei osaa sanoa ei". Arvelin tänään terapiassa, että puolet kymmenistä yhdenyönkumppaneista olivat sellaisia, joita en olisi oikeastaan halunnut ja, jos halusinkin, niin en tehnyt mitään oman haluni toteutumisen eteen. Hoidan sitä toista, en välitä itsestäni. Joissakin tapauksissa ryhdyin seurustelemaan ihmisen kanssa, jota en halunnut kuin korkeintaan kaverina. Joissakin tapauksissa suostuin seksiin ihmisten kanssa, joita en edes voinut kuvitella haluavani. Teen itsestäni esineen ja hyväksikäytetyn omasta tahdostani. Tässä on jotain masokistista. Tuo sana -masokismi- pelottaa minua.

Olin jo lapsena muiden murheiden kuuntelija. Olen sitä edelleen ja olettamus sekä ystävyydestä että asiakaspalvelutilanteesta, että toisen pitää aina saada jotain ja lähteä tyytyväisenä, tekee minusta molemmissa hyvän sellaisen. Olen toki epävakaa muista syistä molemmissa tilanteissa ja toisaalta siksi arvaamaton. Teen kaikkeni tehdäkseni toisen tyytyväiseksi minun oman tulkintani mukaan eli en välttämättä toimi kuitenkaan oikeasti parhaalla mahdollisella tavalla. Jaksan kuunnella loputtomiin, jaksan neuvoa loputtomiin, minä myös pidän siitä omalla tavallani, olen sellainen. Mutta. Yhdistyneenä edellisiin kohtiin jättäydyn aivan liian usein epätasa-arvoiseen asemaan ystävyyssuhteissa. En saa sanottua: "Minua ei kiinnosta. Minulla on omiakin ongelmia. Hae ammattiapua. Puhutaan jostain muusta."

Lopuksi:
Violinkonzert d-Moll, BWV 1052, Joseph Szigeti, ? 1940.
Ei minulla ole enää sanottavaa. Hyvää yötä!

- Johannes -

PS
Kirjoitin samasta aiheesta rehellisemmin(?) syyskuussa. Linkki tässä.