Sheryl Crow - If It Makes You happy



Hei

Löysin blogimaailman aivan sattumalta - en muista miten - viime viikolla. Kenties Tukiasema.netin keskusteluforumin kautta. Minulle aukeni kokonaan uusi maailma, jossa kaltaiseni rikkinäiset ihmiset jakoivat jokapäiväisiä tuntojaan matkalla kohti tervehtymistä ala- ja ylämäkineen. Viikonloppu ja tämä päivä ovatkin kuluneet lukiessa tutuntuntuisten ihmisten ajatuksista ja kokemuksista, joista sain runsaasti lämmittävää lohtua. En olekaan yksin, vaikka se tuntuukin järjellä ajateltuna itsestäänselvältä, mutta silti ja huomata, että omakin elämä kulkee kaavan mukaan, johon kuuluu tervehtyminen ja elämän hallinnan oppiminen.

Oma depressioni puhkesi esiin jälleen kerran toissasyksynä. Kaikki meni periaatteessa hyvin töissä ja yksityiselämässä, mutten kestänyt lainkaan fyysistä rasitusta. Läkähdyin jo kahden korttelin kävelystä. Luoja kuinka huolestuin ja hakeuduin terveyskeskukseen kärsittyäni ensin pakollisen suomalaisen miehen "kyllä tämä tästä itsekseen" vaiheen. Onnekseni omalääkärinä toimi potilaisiinsa vakavasti suhtautuva nuori ihminen, joka pisti mut seikkaperäisiin tutkimuksiin. Tuloksista selvisi lähinnä, että olen ikäisekseni todella erinomaisessa kunnossa. Siis vailla mitään vikaa. Keskustelimme pitkään ja totesimme vian piilevän korvien välissä eli kärsiväni masennuksesta. Mielialalääkettä kehiin ja sitä myötä kohentuneen fyysisen olotilan ansiosta kokonaan uuden harrastuksen pariin dojolle harjoittelemaan itsepuolustusta. Tiedä sitten laukesivatko painajaismaiset lapsuusmuistot esiin "väkivaltaisen" lajin, uuden naisystävän, hyväksyttyäni sairauteni vai noiden kaikkien edesauttamana, mutta mieleeni alkoi pulpahdella unissa ja valveilla muistonpalasia, joita en olisi halunnut surmiksenikaan muistaa. Yrittäessäni mennä puhumaan niistä
kriisikeskukseen saatoin nukkua kirjaimellisesti viikonlopun yli. Pääsin lopulta pelokkain askelin seinästä tukea hakien pari kertaa itkemään kriisikeskukseen ja uskaltauduin heidän tukemanaan omalääkärini pakeille kertomaan missä mennään ja mistä tässä onkaan kysymys. Hän kirjoitti lähetteen terveyskeskuspsykologille.

Kävin psykologin luona puolen vuoden ajan ja syöksyimme kotitehtävien muodossa aivan liian nopeasti kriisin ytimeen, mistä menin sellaiseen kuntoon, etten kyennyt enää töihin, en dojolle, enkä jatkamaan seurusteluakaan. Lisäksi samaan syssyyn sattui muitakin hankalia asioita, kuten ystäväni itsemurhayritykset, ongelmat murrosikäisen lapseni kanssa jne. Lojuin pahimman ajan saikulla, mutta tilenteen hieman helpottaessa palasin töihin. En osannut, enkä halunnut luovuttaa, vaan puskin härkäpäisesti eteenpäin.

Kesäloma sujui oikein mukavasti erään ihanan naisen seurassa ja aloitin samalla terhakkaana aamu-uinnit 3-4 kertaa viikossa, mikä teki nannaa myös sielulle. Psykologi kirjoitti lähetteen mielenterveystoimistoon, jotta saisin haettua Kelan tukemaa terapiaa. En pitänyt asian kanssa kiirettä, koska koin jo itseni terveeksi ja vähensin myös lääkkeen määrää. Kaikki tuntui sujuvan paremmin ja paremmin.

Marraskuussa helvetti laskeutui maan päälle mustan sateen ja pimeän pimeän pimeyden muodossa. En jaksanut enää uimahalliin, en jaksanut töissäkään, en jaksanut kotona lapseni kanssa (asuimme kahdestaan), vaan vetäydyin töiden jälkeen kiukkuamaan ja möllöttämään tietokoneen ääreen. Mulle alkoi kertyä myymälävastaavana äkillisiä poissaoloja, mikä teki hallaa koko työyhteisölle, työasiat alkoivat unohtua mielestä ja alkoi sattua yhä useammin lapsuksia, pahoina päivinä minä ylin aurinkoinen ilopilleri huusin alaisilleni täysin typeristä syistä, baarit alkoivat miellyttää, humalassa kun ei muistanut huonoa oloaan. Pakottauduin joulukuussa hakemaan lausuntoa ja vuodenvaihteen jälkeen terapeuttia (saatuani kahden viikkottaisen tapaamisen terapiaa puoltavan lausunnon psykiatrilta). Tammikuussa vai oliko jo helmikuuta löysin vihdoin terapeutin, jolla oli kalenterissaan tilaa, kävin parilla alustavalla käynnillä. Mutta mutta, minä pelkäsin niin pelkäämästä päästyäni vuoden takaisen toistumista, että menisin terapiasta ainoastaan tyystin sekaisin. Lupasin terapeutille aloittaa terapian heti kun saan myönteisen päätöksen Kelalta. Nyt arvaatte, etten edes saanut
laitettua hakemusta postiin. Terapeutti soitti maaliskuussa kysyen olenko saanut päätöstä ja joko tulisin istunnoille. Ei auttanut kuin tunnustaa totuus. Fiksuna ihmisenä hän pyysi mua aloittamaan seuraavalla viikolla, johon vastasin "et joo". Tässä vaiheessa olin jo tyystin työkyvytön lähimmän työkaverini mukaan. Hän oli oikeassa. Päätin sinnitellä myymälämme ännänsiin vuosijuhliin parin viikon päähän ja lapsikin muutti vuoden mun luona asumisen jälkeen takas mutsinsa luo. Mikä sopivampaa kuin sanoa itsensä irti ja hautautua yksinäiseen kotiin itsekseen muumioitumaan.

No Future!

Raahauduin ensimmäiseen terapiaistuntoon pahassa paniikkihäiriössä. Pelotti niin vietävästi. Seiniä pitkin kuin mikäkin humalainen ja vieläpä eksyen kotikaupungissa. Huomasin käveleväni aivan väärään suuntaan väärällä kadulla. Pääsin vastaanotolle myöhässä, vapisten, henkeä haukkoen ja hikisenä kuin lenkin jälkeen. Silmissä sumeni ja katsetta ei saanut oikein kohdistettua minnekään. Terapeutti sai minut rauhoittumaan omalla olemuksellaan ja rauhallisella äänellään sekä taottua jotain järkeä mun päähän. "Et ole päätöksentekokykyinen. Älä irtisano itseäsi. Älä hautaudu. Mene lääkärisi luokse ja hae sairaslomaa. Lähetä Kelan hakemus." Siis lääkärille. Toisti samat lauseet ja kirjoitti kuukauden sairaslomaa korostaen, että tämä on pitkän prosessin alku. Työkaverin kanssa lounaalla, joka toisti samat lauseet ja otti vastaan mun tehtävät siksi aikaa kun olen poissa. Meili pomolle ja vakava keskustelu kuukausivierailun yhteydessä. Uuden sijaistyöntekijän hakeminen ja palkkaaminen ... Asiat edes jonkinlaiseen kuntoon.

Seuraavat pari kuukautta sujuivat kuin sumussa tai oikeammin unessa, koska nukuin ja nukun edelleen 12-16 tuntia joka päivä. Kotoa uskalsin poistua ainoastaan sadan metrin päähän lähikauppaan iltapimeällä, terapiaan bussilla pyöräilyn sijaan ja ystävien luokse parin oluttölkin jälkeen, jos sittenkään. Puhelimeen en tietenkään vastannut kuin hyvin harvoin. Syömisen kanssa niin ja näin. Pahiten sattui keskittymiskyvyn totaalinen häviäminen. Minulle rakkaat kirjat ja elokuvat/sarjat muuttuivat mielessäni käsittämättömäksi mössöksi.

Tässä tämä olikin, mun elämä.

Pelkkä saattokeikka lastenklinikan happikaapista oman sängyn pohjalle.

Hyvästi.

...

..
.


Toissaviikolla. Ihan yhtäkkiä kiitos terapeutin, lääkärin kannustavien sanojen ja korotetun lääkeannoksen huomasin, etten olekaan muumio. Aivojani ei ole vedetty pihalle nenän kautta, suoliani ei ole kiskottu pihan eläimille, ihoani ei ole kuivattu, eikä minua ole haudattu käärinliinoihin maaperän uumeniin. Aurinko on keltainen, aamukahvi maistuu hmm. kahville, takapihalta nousee märän maan tuoksu, kykenen muodostamaan virkkeitä ja saan jopa voimisteltua, ihan pikkaisen, mutta kuitenkin.

Ehkäpä tästä voi selviytyä ja parantua. Rakentaa itselleen repaleisen elämän, luuserin omakuvan ja itsetuhoisuuden tilalle eheän narratiivin tarinan omasta elämästään historiastaan. Itsenäisen persoonan, jota eivät sävytä PELKO, SURU sekä itsensä alentaminen ja alistaminen. Tuntuu jännältä. Lähteä tutkimusmatkalle itseensä, kartoittamaan, rakentamaan, pyrkimään mantereen toiselle reunalle, meren äärelle, jonka tulen nimeämään Tyyneksi valtamereksi.

Kiitos


Johannes