ajatuksia.

Katsoin äsken eilisen torstain A-studion kokien useita surullisia ahaa-elämyksiä.

Asiantuntijat puhuivat lapsen hädästä ja tarpeesta turvautua pelon hetkillä vanhempiinsa. Varsinkin jälkimmäisin studiovieras Leena Mäkijärvi fiksuine puheineen sai ajatukseni myllertämään. Hän puhui jokaisen lapsen olevan luonnostaan elämään ja tulevaisuuteensa uskova ja kuinka suuri täytyy mahdollisen tapahtuman olla, joka saa tämän uskon horjumaan ja särkymään.

hist_wounded_knee.jpg

"Pitää pettyä valtavasti elämään, pitää pettyä siis niin lohduttomasti elämään, et sen jälkeen ei ole enää mitään merkitystä jääkö kukaan toinen henkiin.. Täytyy mennä tosi rikki se kaikkein kaunein kohta siinä nuoressa.. Kun nuoren kyky rakastaa ja katsoa elämää kauniin silmin menee rikki kaikkein syvimmältä."

Hän kertoi myös, että jokaisesta lapsesta on helposti luettavissa hätä siinä vaiheessa kun tämä usko alkaa horjua ja särkyä. Lapsi yrittää aikansa herättää aikuisten huomion omasta hädästään, mutta antaa sitten olla, jollei saa vastakaikua. Siirtymävaihe ei ole pitkä, mutta jollei silloin saa apua ja turvaa seuraa vuosien hiljainen vaihe, jolloin lapsi suunnittelee omaa tai muiden tuohoa tms. Jotkut sitten myös toteuttavat hätänsä, kuten Pekka-Eric Auvinen teki. Mäkijärvi muistuttaa myös, että tänäkin iltana kkäy nukkumaan nuoria, jotka ovat suunnitelleet tällaisia tekoja ja että hän on nähnyt kymmenia ja satoja sillä tavalla loukattuja nuoria, jotka voisivat tehdä mitä tahansa. Psykologi Kirsti Palonen toteaa samassa ohjelmassa, että tämän päivän pitäisi olla silmien sulkemisen lopettamisen päivä.

1048048.jpg

Minulle kävi juuri näin, tajusin. Istun terapiassa, jotta löytäisin tuon siirtymähetken ja saisin korjattua asian jälkikäteen. Etten enää turmelisi omaa elämääni yhtään pidemmälle. Tämä on vaikeaa sanoa, mutta minusta olisi hyvinkin voinut kehkeytyä Pekka-Eric Auvinen. Muistan kuvitelleeni päivittäin kiusattuna ja yksinäisenä yläasteen oppilaana miten pukeutuisin mustaan Gestapo-nahkatakkiin ja teloittaisin kiusaajani pistoolilla niskaan ampuen. Ihan kaikki ja muutaman muunkin.Olin täynnä vihaa ja itsetuhoa. Vielä ala-asteiässä jaksoin uskoa enemmän, enkä toivonut kuin isäni kuolemaa.

x11969.jpg

Muistan ala-asteelta, että kerroin jossain vaiheessa kiusaamisesta vanhemmilleni, mutten muista millaisen vastaanoton sain. En kai juuri minkäänlaista. Miksi edes yritin kertoa, kun sain pelätä kotona vanhempiani riitelyä, raivonpurkauksia ja väkivaltaa. Lisäksi luin aikuisten kyynisiä historiakirjoja. Maailmani särkyi kai joskus ala-asteella. En mä hirveästi arvostanut ihmiskuntaa silloin, enkä pitkään sen jälkeenkään. Väkivaltaisia ja välinpitämättömiä paskiaisia kaikki tyynni ja tuhoavat vielä planeettansakin.

En mä nytkään pääse asiaan, josta piti kirjoittaa. Hädästä, tuskasta ja yksinäisyydestä pienessä Johanneksessa. Kai mä vaan aloin pitää tuollaista olotilaa ja odotushorisonttia luonnollisena. Tästähän mä olen kirjoittanut, kuinka mä rakennan samaa olotilaa itselleni vieläkin. Jos oikea syytä ei löydy, niin asetan sellaisen itselleni omilla teoillani. Ei mulla voi olla muuta kuin pelkoa, epäonnistumista ja kelvottomuutta.

1048051.jpg

Onnekseni minusta tuli isä ja löysin pojastani elämänilon ja syyn yrittää pitää itsestään huolta. Vastasyntynyt oli niin viaton täynnä uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Onnekseni sain kokea hetken aikaa todellista rakkautta Suorittajan kanssa. Onnekseni koin vetoa filosofiaan ja itämaisiin uskontoihin oppien itsetuntemusta ja elämän herkkyyttä luovuttamattomine arvoineen. Onnekseni tutustuin Millerin teoksiin lapsuuden traumojen seurauksista. Ymmärsin, etten ole se mikä luulen olevani, väkivaltaansa tukahduttava hirviö, vaan minussa asuu jossain syvällä elämää rakastava aidompi minä.

1048046.jpg

Tämä on vuodatus. Huomaan itsessäni 9-vuotiaan Johanneksen hädän. Kuulkaa. Huomatkaa. Auttakaa. Älkää kävelkö ohi.

Koulukiusaamiseen ja kotiväkivaltaan täytyy saada aikaiseksi nollatoleranssi.

- Johannes -