Hei,


Olen miettinyt viime viikkoa ja muita asioita sekä päästänyt herätessä erään osani joksikin aikaa hallitusti ääneen.

Miksi minusta tuntuu niin vaikealta kirjoittaa. Koska ajatuksiinsa vajonnut keskittymiskykyinen kirjoittajaosa pysyy piilossa. Kirjoittaminen ja tekstin tuottaminen tuntuu vaikealta ilman häntä ja suorittajaosa syyttää pään sisällä möykäten joka virkkeen kohdalla: "Paskaa, pystyt parempaan, älä jatka pidemmälle, deletoi, deletoi deletoi." Kerroinkin jossain aiemmassa blogissa, vai kerroinko, minun on vaikea muistaa asioita nykyhetkestä, että kirjoitan eri osilla. Haluaisin tuottaa kirjoittajaosan tekstiä, mutta blogini taitaa sisältää enimmäkseen muiden osien hätähuutopurkauksia iskevään ja luettelevaan tyyliin oksennettuna harkitun asiatekstin sijaan. En pääse aiheeseen mistä piti kirjoittaa.

Päästin eilen ja tänään herätessä esiin sairaan pikkujohanneksen, joka vietti jopa muutamia viikkoja kerrallaan kaikki arkipäivät yksin sairaana kotona. Yleensä keuhkokuumeessa tai toistuvissa rokoissa vastoin kaikkia lääketieteen oppeja, koska minulle ei kehittynyt immuniteettia. Luulen, että kehoni halusi sairastaa. Tunnen miltä tuntuu maata sängyssä lapsen kehossa, miten suuri sänky on, voisin mahtua siihen poikittain pikkuisen jalkoja koukistamalla, tunnen keuhkojeni vaivalloisen hengityksen ja kuumeen rasittaman, mutta kummallisen kevyen kehon. Tärkeintä on kuitenkin levollinen fiilis. Saan olla kotona yksin täysin omassa rauhassa. Kukaan ei valvo mun tekemisiä, mikään ei uhkaa minua, tämä on minun omaa aikaani. Muistan tykänneeni siirtyä olohuoneeseen, koska pääsin nauttimaan siellä auringonpaisteesta eteläisistä ikkunoista. Seurasin ajatuksissani pölyhiukkasten leijailua. Se oli minun mielipuuhaani.

Pohdin myös jumittumistani katkeraan kateuteen normi-ihmisiä kohtaan mikä tekee kaupungissa asumisen ja ihmisten seurassa olemisen tuskalliseksi. Viettäisin maalla kaiken aikaa itsekseni edes näkemättä muita ihmisiä, joten en heräisi kateuteen ja katkeruuteen. Olen ajatellut jo pidemmän aikaa, että mulla on myös aikuisia osia tai aikuisia osia, joiden kokemukset ja muistot ovat sulautuneet lapsiosiin. Dissosiaatiohäiriöön liittyy amnesia myös nykyhetkeä koskien ja minä totisesti kärsin siitä. Muistini on erityisen heikko. Nykyhetki muuttuu mun muistissa samantien jotenkin sumuiseksi painuen unhoon jokaisen uuden päivän myötä. En tiedä mitä tein toissaviikolla. Pidän siksi kalenterissa suppeaa päiväkirjaa. En pysyisi muutoin lainkaan kärryillä mun lähimenneisyydestä. Tämä on ollut aina hankalaa seurustellessa, koska en yksinkertaisesti muista yhteisiäkään asioita. Mutta olenko unohtanut mitään oikeasti. En usko, koska muistot tulevat esiin mun unissa pitkällä viiveellä. En myöskään esim. välttämättä muista lukeneeni jotain omasta hyllystä löytyvää kirjaa, vaikka olen alleviivaillut sitä, mutta hieman toisessa mielentilassa muistan suhteellisen tarkkaan koko asiasisällön. Tälläinen faktuaalisenkin muistamisen kaoottisuus tekee mun arjesta hankalaa oikeastaan päivittäin. No niin.

Koska myös aikuinen olemiseni on sirpaloitunut eri osien kokemiksi palasiksi, muistan ko. kokemukset vain ja ainoastaan silloin kun minulla on yhteys kyseiseen osaan. Jos kyseinen osa pysyy aina piilossa, en tietenkään koskaan muista sen kokemaa. Rakastuminen ja siihen liittyvät traumaherätteet ovat erityisen vaikeita, joten parisuhteiden kohdalla mun muisti on todella haperoinen. Muistan ainoastaan välähdyksiä sieltä täältä ja tuskallisesti en yhtään mitään ensimmäisestä seurusteluyrityksestä tuoreen exäni kanssa. Olin yksinkertaisesti niin päätä pahkaa onnellisesti rakastanut, että ilmeisesti se jotenkin riitti syyksi painaa kaikki unhoon seurustelun katketessa sairastumiseeni. Mulla alkoi olla niin pahoja dissosiaatio-oireita päivittäin, että suhde ei kertakaikkiaan enää toiminut.

Heräsin tänään uneen. Siivosin siinä ensimmäisen opiskelupaikkani, jossa opiskelin ensimmäiseen ammattiini, asuntola-asuntoani viimeisen päivän aamuna. Näen tuosta aamusta tai opiskelun ensimmäisestä illasta usein unia. En koskaan siitä väliltä. Tilanne on myös symbolisesti vääristynyt eli unessa me samat ihmiset olemme palanneet uudelleen samaan oppilaitokseen aloittaaksemme opintomme uudelleen. Kävin uutena elementtinä tuskallisen menetyksen tunteen täyttämän toistuvan unen keskellä uuden aiemmin kokemattoman keskustelun erään naisen kanssa. Meillä oli vipinää opiskelun kuluessa, mutta en rohjennut suhteeseen. Kysyin unessa mitä sinun elämässäsi sittemmin tapahtui. Menitkö naimisiin Ruotsiin ja menestyit, kuten huhuissa joskus kuulin. En saanut selkeää vastausta, koska en todellisuudessa tiedä miten hänelle kävi. Tajusin herättyäni miksi koen niin suurta tuskaa mun repaleisesta elämästä, kaiken alituisesta epäonnistumisesta ja romahtamisesta, haaveiden ja tavoitteiden katomisesta. Minussa asuu ilmeisesti jopa kymmeniä osia, joiden kokemus ja odotukset mun omasta elämästä ovat jumittuneet eri vaiheisiin mun lapsuudessa ja aikuisessa elämässä. He eivät tiedä mitään mun sairastumisesta ja elämäni repaleisuudesta. Olinkin herätessä järkyttynyt ymmärtäessäni, että olen tämän ikäinen, minusta ei tullut mitään mistä haaveilein ja mitä pidin varmana tuona opiskelujen viimeisenä aamuna. Heräsin kuin pahaan uneen. En toiminutkaan koskaan päiväkään tuolloin opiskellussa ammatissa, minusta ei itse asiassa tullutkaan koskaan mitään muuta kuin lapsuudessa raiskattu ja kaltoinkohdeltu aikuinen, joka ei kykene pysyvyyteen sen enempää parisuhteissa, opiskeluissa kuin työurallakaan. Minua on huijattu karmealla tavalla. Haluaisin palata uneen, en valvetodellisuuteen, jossa kaikki asiat ovat päin helvettiä. Kerroin edellisessä tekstissä äijäillan herättämistä vaikeista katkeruuden tunteista. Tämä siellä on hyvin pitkälle taustalla. Tämä liittynee varmnasti siihenkin minua aina vaivanneenseen seikkaan, että muistan uneni huomattavasti valvetodellisuutta paremmin. En haluaisi elää valvetodellisuudessa, koska pahat asiat tapahtuvat siellä.

Tohon aamuun liittyy sekin tuskallinen juttu, että oppilaitoksen vastaava opettaja piti mulle edellisenä päivänä kahdenkeskisen puhuttelun, jollaisia olen kuullut lukuisia kertoja mun elämässä. "Johannes. Olet erityisen lahjakas ja älykäs sekä luova. Miksi et käytä lahjojasi mihinkään. Miksi et keskity lahjoihisi ja pyri eteenpäin. Sä pääsisit vaikka minne, jos ottaisit elämäsi tosissaan ja tekisit töitä itsesi eteen." Niin. Miksen. Koska en yksinkertaisesti pysty. Taisin opiskella itselleni punk ideologian vain ja ainoastaan välttääkseni lahjojeni ja toimintakykyni välistä ylittämätöntä ristiriitaa. Kuilua potentiaalin ja todellisuuden välillä. Kun en yritä mitään, en petykään missään eikä kukaan odota punkkarilta yhtään mitään. Ja kun istun iltaa normi-ihmisten seurassa minua harmittaa tämä kaikki. Miksi minusta ei koskaan tullutkaan mitään. Koska en yksinkertaisesti pystynyt mihinkään kuin ajoittain. 

- Johannes -

 

PS
En lakkaa hämmästelemästä miten taitavia kirjoittajia kaikki seuraamieni dissoblogien kirjoittajat ovat. Miten syvällisesti he kykenevät paneutumaan itseensä ja suhteeseensa ulkomaailmaan. Ilmeisesti pitää paikkansa, että lapsuudessa opetellut selviytymiskeinot vahvistavat monenlaisia kykyjä ja taipumuksia, mutta erittäin surullisesti kaikki koettu ja mielen pirstaloituminen rikkoo myös vakaan toimintakyvyn tehden lahjojen suunnitelmallisesta hyväksikäytöstä ylivoimaisen vaikeaa. Pelkästään vireystilan raju vaihtelun taso tekee kaikesta toiminnasta hyvin hankalaa. Koetan lohduttautua sillä, että paranemisprosessi itsessään osoittaa meidän kykenevän terapeutin opastuksella ja riittävän oman motivaation turvin monivuotiseen vaativaan prosessiin omalla tavallamme. En tietenkään väitä muiden elämää repaleiseksi. Kenties se on näinkin vahvaa erityisesti mun kohdalla, olemmehan lukuisista yhteisistä piirteistämme huolimatta myös hyvin erilaisia.