Moro


Nyt on juoksut juostu. En jaksa enää pätkääkään sosiaalisuutta. Onhan tämä sinänsä mukavaa aurinkoisessa Joensuussa veljeni perheen luona, mutta mun olo on lähinnä kaamean surullinen ja sisäänvetäytyvä. Oltais menossa alkuillasta marjaan & uimaan ja loppuillaksi erästä kiinalaista korttipeliä. Hauskaa, joo, mut mua itkettää jo valmiiksi. Taidan painua neljän junalla kotiin murjottamaan. Mun kaikki voimat kuluvat ok-naaman ylläpitoon ja edes alkeelliseen seurusteluun osallistumiseen.

Milloin mä olen työkunnossa. Ei asiakkaiden kanssa jaksa tällä päällä. Pitäiskö mun alkaa etsiä ojankaivuutyötä. Kaipaisko joku mökkitalonmiestä tai jotain missä vois puuhailla itsekseen. Miksi vaihtoehdot tuntuvat olevan niin vähissä. Miksen mä voi muuttaa vaikka työttömäksi sinne puutarhamökkiin Tammelan taakse. Pitäiskö mun oikeasti ottaa selvää jostain kuntoutustyöpaikoista tai alan vaihdosta. Mä olen helvetin hyvä mun työssä; jo vuosia ketjun paras myymälä. Mä en vaan jaksa depresiivisenä asiakkaiden kanssa olemista. Meillä kun asiakkaiden kanssa vielä vietetään oikeasti aikaa, jahetaan paskaa tuotteista ja populaarikulttuurista. Rakentakaa mielikuva vaikka Simpsons -sarjan sarjisliikkestä taikka High Fidelity -leffan musaliikkeestä. Mä johdan just sellasta friikkikauppaa. Ei siellä tehdä tulosta itsekseen murjottamalla vaan tutustumalla asiakkaisiin ja myymällä kullekin just se oikea tuote, jota on hänelle haalittu jostain maailmalta. "Kalle! Tässä ois vihdoinkin sulle just tää mistä sä oot jauhanu viime viikot. Eurot tiskiin niin päästään ihmettelemään yhdessä. Muakin kiinnostaa." Argh.

Ihmekös mä kaipaan jotain yksinäistä puutarhanhoitoa. Jollen mä olis niin empaattinen ja huolehtiva sekä ilmiömäisen tarkka kaikessa et vimosen päälle joka seikka, niin mä en väsys niin helposti, mutten mä sit tekis tulostakaan ja sais asiakkailta kiitoskortteja Saksaa myöten. Mä heitän itteni peliin aina kun mä vaan jaksan. Enää mä en jaksa. Sattui liikaa asioita samaan syssyyn puolitoista vuotta sitten ja älysin lähteä sairaslomalle vasta puoli vuotta sitten. Ei hyvä. Ei lainkaan.

Mä olen tervehtynyt sen verran, että jaksaisin puuhailla jotain. En jaksaisi työtäni ja kotona ei voi puuhailla kuin tiskiharjan kanssa. Rahat ei riitä matkoihin kuin just just Tampereen reissuihin ja sit mä eksyn viikonloppuisin juomaan kun en muutakaan keksi. Mitä mä voisin tehdä. En jaksais enää vaan maata koneen äärellä seuraamassa netistä haettuja kulttisarjoja. Tekis mieli vaellella pitkin Suomen luonnossuojelueita pitkospuita ja polkuja pitkin kameran kanssa, mut ei oo autoa, eikä sitä prätkää.

Ihmettelen kuinka monet muut masennuksesta kärsivät bloggaajat oikein kykenevät hoitamaan työnsä. Mä en vaan jaksa. Mun pitää puhua myöhemmin viikolla mun terapeutin kanssa työasioista ja kannataisiko mun palata jonnekin muuhun kuin entiseen työhön, siis hakea uusi, vaikka joku koulutus jollain kuntoutustuella.

Kaiken lisäksi mutsi kokee jotain ripittäymisen tarvetta. En mä jaksa kuunnella ja antaa anteeksi lohduttaen häntä huolissaan äitinä epäonnistumisesta. Itsellä sama huoli oman pojan kohdalla, jolla menossa etsikkovaihe haahuiluineen. Siinä mulle tarpeeksi. Mutsi haluaa matkustaa joku viikko mun luo keskustelemaan. Ajattelen hetkeä kauhulla. Jos mä saisin oman ja poikani elämän kondiksen, sit mä jaksaisin pistää mutsinkin elämän raiteilleen.

Haluan kotiin peiton alle nukkuun 18 tuntia putkeen.

- Johannes-