Hei,

Keskustelin tänään kumppanini kanssa joidenkin toisten dissopotilaiden lapsuuden kokemuksista. Sanoin, että mun kokemani oli lievää verrattuna sen ja sen kertomaan. Pääsin jotenkin vähemmällä, johon kumppanini sanoi "On ihme, että olet hengissä." Pysähdyin havahtuen miettimään uusia muistojani, joita tulee esiin päivittäin. Todellakin. Minua raiskattiin ja hakattiin vauvaiästä lähtien suhteellisen säännöllisesti. Miten minä voin vähätellä omia kokemuksiani. Viime viikkoina mielessä on toistunut muisto eräästä kerrasta, jolloin mun ei ollut tarkoitus jäädä henkiin. Mut oli nakattu yötä vasten hakattuna, raiskattuna ja verisenä sekä alkoholista sammuneena tunkioon. En vielä muista kuinka selvisin silloin hengissä. Luulen halunneeni kuolla ja vain dissosiatiivinen itsensä poissulkeminen on minut pelastanut. Muistan uudella tavalla, omin silmin ja oman kehon kautta koettuna, en enää pelkästään ulkopuolelta katsottuna kuin elokuvaa seurattaessa. Muutos alkoi kevättalvella. Huomaatteko, väistän kamalaa muistoa toiseen aiheeseen. Tiedän, ettei mun pidä avata tota muistoa kuin terapiassa. Siispä nukkumaan.

On ihme, että olen hengissä ja on vielä suurempi ihme, että olen kyennyt säilyttämään uskon ihmiseen ja itseeni sekä eheytymään näin pitkälle, jopa nauttimaan seksistä aidon läsnäolevasti.

- Johannes -