Hei,

Tein tänään karmean erehdyksen kumppanini kanssa. Menimme katsomaan Puhdistus-elokuvan. Olen suojellut itseäni onnistuneesti koko kevään ja kesän. En ole esim. lukenut riviäkään paljon julkisuudessa olleen ja lööpeissä revitellyn tapetun tytön tapauksesta. Mun itsesuojeluvaisto on näemmä silti edelleen pahasti puutteellinen. En ole lukenut Sofi Oksasen kirjaa, mutta tiesinhän minä leffan olevan kenties minulle liian pahan. Romanttisesti leffaan lähdimme ja viiniäkin kotiintuloa ajatellen hankittuna lasten ollessa (onneksi) yökylässä. Valitsimme siis Puhdistuksen kaikista maailman elokuvista. Idiootit.

Katsoin leffan dissosiatiivisen jakaantumisen tilassa. En reagoinut näkemääni mitenkään, en edes yrittänyt lähteä elokuvista kesken pois kuten olisi pitänyt heti ensimmäisen (lukuisista) raiskauskohtauksen jälkeen. Liikaa pahaa väkivaltaa, liikaa absoluuttista pahuutta, liikaa kaoottisten voimien armoillaoloa, liikaa pelkoa, paniikkia ja ansassaolemista. Huuuuh.

Toimin parhaillani automaatiolla Pienten ohjaajamiesten toimesta. Kaikki muu minussa ihon alla ja näennäisen tyynien kasvojeni takana velloo äärimmäisen paniikin kourissa. Omat kokemukseni sekoittuvat elokuvan tapahtumiin, enkä saa selvää kummasta mitkäkin välähdykset nousevat. Keho reagoi piilevillä kivuilla ja Suojelija tuupertuu kohta taakkansa alle koettaessaan estää Tuskaraasua ja muita ottamasta valtaa.

Luulen yöstä ja huomisesta tulevan todella pahoja. Takana muutoinkin liian vähän unta oman rauhan puutteen vuoksi, koska kumppanini lapset ovat poikkeuksellisesti täällä ännännettä viikkoa. Helvetti. Onneksi voin maata koko huomisen päivän makuuhuoneessa, jos menee pahaksi. Pelkään jopa sairaalakuntoon vajoamista.

Sanoin auton kotipihalle parkkeerattuani ja kumppanini kysyttyä kuinka voin lakonisesti: "Elokuvassa ei ollut mitään mitä minulle ei olisi tehty. Elokuvassa ei siis ollut minulle mitään uutta ja sillä tavalla en järkyttynyt." Vaikka samaan aikaan kaikki muu minussa paitsi ulkokuori oli totaalisessa paniikissa.

En kykene tajuamaan vieläkään mitä olen joutunut kokemaan. Voin sanoa elokuvaan viitaten kokeneeni kaiken mitä siinä näytetään ymmärtämättä itse mitä sanon ja mitä tarkoitan. Rakkaani purskahti itkuun mun olkapäätä vasten. Luulin hänen romahtaneen jostain omista jutuistaan ja kysyin vointiansa "Oletko OK?" hänen vastatessaan itkevänsä sitä mitä minulle on tehty. Minulle tuli avuton ja hämmentynyt olo. Miksi kukaan itkisi sen tähden, eihän se nyt sen arvoista ole, en minäkään itke.

En tajua vielä alkuunkaan. Suojelen itseäni kuitenkin. Onneksi.

Tunkiollenakkaamismuistot pukkaavat päälle. Siihen liittyy miesjoukko ja runsaasti alkoholia. Olen mykkä muistojeni edessä. Tajuan, mutten kuitenkaan tajua. Koen, mutten kuitenkaan tunne mitään. Olen kuin kuollut, mitä henkisesti silloin olinkin pelastaakseni itseni kuolemalta. Joku muu joutuu itkemään puolestani, kosken itse siihen pysty. Ja juuri siksi suojellakseni kumppaniani kerron niin vähän, koska en halua terapeutinkaan neuvon vuoksi väliimme mun kokemuksia. Kerron jotain, mutta vähän ja harvoin. Uskon niin olevan paremman kuin jakamisen.

Silmät alkavat painua kiinni. Pakko ryhtyä nukkumaan. Mutta sulkiessani silmät palaavat muistinsirpaleet ja elokuvan kohtaukset näkökenttääni. Olen Johannes, iältäni nn vuotta, parhaillani nn:ssä kumppanini kanssa kaikessa rauhassa ja turvassa. Näen kynttilän ja tauluja sekä punaisen pussilakanani. Minulla ei ole mitään hätää. Ei mitään hätää.

- Johannes -