Jaksais mitään

Painuin takas sänkyyn peiton alle kirjoitettuani edellisen blogimerkinnän. Makasin välillä katsoen seinää, välillä käännyin tuijottamaan ikkunasta näkyvää vihreyttä, välillä nukahdin hetkeksi. Kello kävi eteenpäin sekunti sekuntilta, minuutti minuutilta ja tunti tunnilta. Mikään ei muuttunut minussa. Ainoastaan aika virtasi eteenpäin. Alkaako tämä taas? Palaako huhtikuinen olo?

Nousin vastentahtoisesti kahdeksalta illalla, koska kaapeissa ei ole mitään syötävää. Yksi hapankorpun palanen ilman päällisiä. Ei minulla nälkä, vaikken ole syönyt yhtään mitään koko päivänä, mutta jos yöllä tekee mieli. Siltä varalta jotain kaappiin. Kuteet niskaan ja Lähikauppaan. Mietin oluthyllyllä, jos ottaisi kumminkin yhden tölkin. Otin. Toinen poikkeama tänä vuonna periaatteistani. Onko tässä mitään järkeä, etten salli itselleni tölkillistä silloin tällöin illan pehmikkeeksi.

Kotiin. Budohousut jalkaan ja mukava teepaita. Istuun tähän koneen äärelle.

Mietin Duane Hansonin näyttelyä 
Veistoksia amerikkalaisesta unelmasta.

23998f692610fa06b3d58e4961667542.jpg

Hän kuvaa vahakabinettinukkemaisilla realistisilla töillään alakuloisia ja yksinäisiä amerikkalaisia. Ihmisiä joiden elämästä puuttuu kipinä, kosketus hetkeen ja unelmien tavoittamattomuus. He katsovat eteensä, mutta näkevät ei mitään, unohtuvat itseltään ajan kuluttamiseen kohtaamatta toisiansa. Vaikutuin näyttelystä.

Eilen maanantaina iski paha paniikkiahdistus yhdentoista maissa ennen puoltayötä. Yritin nukkua illalla, mutta onnistuin ainoastaan pyörimään ympyrää peiton alla. Päätin polkea pitkästä aikaa Räkälään oluelle. Tuumasta toimeen ja saavuin puoli kahdentoista maissa puolitäyteen baariin, joka oli kuin suoraan Duane Hansonin työstä. Terassilla istui ylen känninen metelöivä seurue pöydät notkuen tuopeista ja paukuista. Keskusteluissaan ollut mitään tolkkua, pelkkää alkukantaista älämölöä. Heidän ohessa pari yksinäistä tupakoitsijaa, jotka katsoivat tavallani kateellisina humalaista seuruetta. "Kunpa minullakin olisi hauskaa, kunpa minullakin olisi seurue. Sen sijaan palaan täältä aivan yhtä yksinäisenä kotiin kuin tulinkin tänne."

Sisällä muutama humalainen pari ja loput ihmiset yksin kukin omassa pöydässään siemailemassa yksinäistä tuoppia. Tyhjää, mitätöntä, laimeaa. Hain tuopin ja liityin yksin oman yksinäisen tuoppini ääreen tuijottamaan muita vaivihkaa, peilin kautta, välillä suoraan vilkaisten. Muistin Hansonin näyttelyn. Koko tämä Räkälä, kaikkine asiakkaineen pitäisi kopioida suurena tilataideteoksena. Humalainen seurue, humalaiset parit ja yksinäiset istuskelijat. Maanantain ja tiistain välisenä yönä herran vuonna 2007.

Teki mieli aloittaa keskustelu jonkun kanssa, mutten saanut aikaiseksi, ei kukaan muukaan. Näki, että monen teki mieli, muttei saanut aikaiseksi. Kenties ilma niin sakeana erillisyydestä, ettei ääni olisi edes kantanut perille. Humalaisen seurueen rokkariedustaja horjuu tiskille tilaten kymmenen jaloviinaa kahdella jääpalalla. Se on tärkeää, kaksi jääpalaa. Erityisesti kaksi jääpalaa. Baarimikko ei meinaa ensin myydä, että "älähän nyt Hokkanen, ootte ottanu jo tarpeeksi. Mietipä nyt." Mutta Hokkanen siitä jääpalojen lukumäärästä. Maksaa, antaa vielä kympin tippiä. Horjuu takas terassille. Ei näe mitään. Ottaa matkalla 
tukea ovenpielestä. 

Baarimikko alkaa kasata paukkuja tarjottimelle 
ja katsoo naurahtaen saliin.  
Jokaikinen yksinäinen tuopinkittaaja naurahtaa takaisin merkitsevästi. 
Illan ainoa yhteisyydenmerkki on jaettu. 

Tilaan toisen tuopin, juon sen pikaisesti ja palaan kotiin nukkumaan.

Herään tähän päivään. Mitään tekemättömään, täysin turhaan päivään.

Sigur Rós - Glósóli  Mä itkin kun näin tän ekan kerran.
Laadukas versio.


- Johannes -