Heräsin tähän päivään ajoissa ja virkeänä. Sekin oli jo poikkeuksellista puhumattakaan jatkosta. Kaupunkiin hyvillä mielin, parin tunnin shoppailua ja kahvittelua pojan kanssa. Puhuimme niitä näitä ja oli oikein mukavaa. Työpaikalle pörräämään ja ihmettelemään muistanko maanantaita ajatellen edes kassan käytön. En muistanut. No, ei väliä. Onhan tässä tullut lomailtua jo puoli vuotta.

939725.jpg

Kotiin.

Bussimatkalla huomasin yhtä äkkiä hyräileväni itsekseni. Tunsin olevani mukana maailmassa. Tunsin jäseneni, varpaani, sormeni, soljuvan hengityksen, vailla huolta ja tuskaa. Olin läsnä itsessäni. Todella omituinen ilahduttava tunne. Tältäkö tuntuu olla elossa ja hengittää luontevasti. Milloin olen tuntenut viimeksi näin. Kenties vuosia sitten. Mieleen nousi tunnelmia teiniajoilta ja nuoresta aikuisuudesta. Levollisia fiiliksiä erilaisia ajatuksia pohtiessa. Näinkö mä olen joskus tuntenut ajatellessani. Viihtynyt itsessäni.

898521.jpg

Kotona imuroin, siivosin ja tiskasin. Ripustin antiikkimaailmankartan seinälle, laitoin uuden sängynpäällisen, ompelin vaatteita, keitin kahvia ja söin maittavan illallisen. Hemmetti mä olen kotona ja viihdyn puuhaamatta mitään sen kummempaa. Istun tuolissa nauttien kynttilänvalosta ja Mozartista. Hyräilen Requiemin mukana, enkä mieti maailmantuhoa, vaan kehoani. Olen iloinen olemassaolostani.

891119.jpg

Kenties tähän tarvittiin äskettäinen olemattomuus, mitääntuntemattomuus, väliviiva masennukseen.

- Johannes -