Huomenta

Kello viittä vaille kahdeksan illalla ja minä aamukahvilla. Miten tässä näin kävi.

Terapiaistunto sujui eilen jälleen kerran antoisasti. Löysimme minusta uusia piirteitä ja oivalsin asioita. Mm. kuinka deprivoin itseäni naamioimalla sen askeettisuudeksi. Pidän ikkunaa auki vuoden ympäri, patterit ovat kiinni ruuvatut, syön todella yksinkertaisesti, ei lainkaan herkkuja, istun aina pimeässä, joskin kynttilänvalossa, asun jo seitsemättä vuotta inhoamassani asunnossa, vaikka mikään ei estä minua muuttamasta valoisampaan kotiin jne. Mikä tässä piilee. Ja sit kun luonani käy vieraita ja koetan lämmittää kämppääni, niin huomaan miten kodikasta lämpö onkaan. Vieraan lähdettyä avaan taas ikkunan ja ruuvaan patterit kiinni. Olen aivan PA kiitos kahden viimeviikkoisen ryyppyreissun, liian myöhään jätetyn Kelan kaavakkeen, jääkaappi ja ruokakaappi ammottavat tyhjyyttään, enkä ilkeä soittaa vanhemmille, että laittakaa synttäreiden kunniaksi satanen tilille. Mikä tässä piilee.



Mä pidän oikeasti askeettisuudesta ja yksinkertaisuudesta eli kysymys on monimutkainen. Mutta miksen salli itselleni myös hyviä hetkiä. En mä aina ole ollut tällainen vai olenko. En seurustelessa, koska rinnalla on ollut toinen ihminen, joka kaipaa jälkiruokaa, viinilasillista illalla, lämpöä makuuhuoneessa ja kukkia maljakkoon.



Kuvailenpa olemistani ennen kuin lähden välillä saunaan:
Viileä kämppä. Olohuoneessa melkein pimeää, koska takapihan reunalta nousee mäki, joka peittää valon, ikkunoissa itseväräjätyt tummanviininpunaiset verhot, sälekaihtimet raollaan, valoa tuo hämärän lisäksi sohvapöydällä palava raskaassa kynttilänjalassa nököttävä antiikkikynttilä, istun toisen sohvapöydän päälle nostetun tietokoneen äärellä huoneen nurkassa. Istuimena 60-luvun musta nahkasohva. Koko kalusto synkkää vanhemmilta perittyä mustaa nahkaa. Huoh. Istun tapani mukaan risti-istunnassa kuten intiaanipäällikkö. Harteilla kahden hengen punainen täkki, jottei paleltaisi. Jalassa paksut mustat budohousut, kuten aina kotona ja paitana musta hihaton paita. Siinä kaikki. Ai niin. Kahvi höyryää käden ulottuvilla. Onko tämä askeettista itsensä kiusaamista. On ja ei ole. Msuiikki voisi soida, kuten usein soi, voisin istua valoisammassa ja lämpimämmässä, kahvin lisäksi voisin syödä jotain mukavaa, enkä ainaista hapankorppua.

Jos asuisin metsämökissä, niin moni asia tuntuisi luonnolliselta siinä ympäristössä. Yritänkö minä rakentaa itselleni erämökin rivitaloon? Koenko asuntoni vankilaksi, pahvilaatikoita purkamatta seitsemän vuoden takaisen muuton jäljiltä eteisessä, kämppä jotakuinkin sisustamatta poikkeuksena kaikkiin aiempiin. Rakennanko itselleni alitajuisesti kotia, missä ei voi viihtyä, mistä mä rankaisen itseäni. Jatkuvasti.

Saunan lauteille pohtimaan. Hörppään kahvin loppuun ja nakkaan mukaan pyyhkeen & shampoon.

...

Ulkona liikuttavan kaunis loppukesäinen keltainen valo, siivilöityy vielä vihreiden lehvistöjen läpi, taivas sinisen repaleinen.



Minne on kadonnut elämän luonteinen myönteinen ilo. Mä olen aikoinaan leiponut ylläritäytekakkuja, omat patongit, laittanut makoisaa kasvisruokaa, pitänyt salaatteja ikkunalaudalla, viherkasveja ympäri asuntoa, sisustanut vaivalla hankituilla intialaisilla & nepalilaisilla kankailla ja esineillä, käynyt pitkillä kävelyillä metsissä säästä riippumatta, lueskelemassa perinnepelloilla ja järvenrannoilla, herkuttelemassa kahviloissa antoisista väittelyistä kakkupaloineen ja erikoiskahveineen, syömässä etnisissä ravintoloissa, taidenäyttelyissä, elokuvakerhoissa, teattereissa, performanssiesityksissä, kerran vuoteen Tukholman museoissa, kansalaisjärjestöissä vaikuttamassa, perustamassa omia harrastuspiirejä, ostanut kukkia naisystävälle ... jne.

Mitä mun elämästä on tullut. Töihin, kotiin, nukkumaan, töihin, kotiin, nukkumaan, viikonloppuna känniin.



Jokin esanssi puuttuu sielusta, elämänilon esanssi. Kahden edellisen masennuksen aikana jaksoin vielä harrastaa, nauttia, kenties pakonomaisesti, mutta silti. Nyt erakoidun, vaivun tekemättömyyteen ja ponkaisen välillä ihmistenilmoille yhtenä hullunmyllyn myräkkänä sukeltaakseni takaisin turvallisiin syviin vesiin auringonvalon ulottumattomiin.



Aloitan huomenna paluun entiseen. Tai aloitin jo Fest Afrika viikonloppuna ostaessani ihanan tansanialaisen punaisen lämpimän seeprakankaan & jättämällä kännäämättä.

Huomenna kävelen terapiaan koettaen huomata ympäröivän kaupunkiluonnon. Sallin itselleni viivähdyksen puistonpenkillä ja hiljaisen hetken kirjastossa. Seeprakangas muuten seinällä sängyn yläpuolella.



Heräsin ensimmäisen kerran tälle päivälle seitsemältä aamulla ja kuvitelkaa; iloisena. Pohdin mitähän sitä tänään tekisi. Lukisi kirjaa, kirjoittaisi blogiin, kävisi kylässä, tai kaikkea. Keitin kahvit, kuorin omenan ja luin sängyssä maaten kahvia hörppien kirjaa öljyn loppumisesta. Nautin joka hetkestä. Aika ajoin mieleen pulpahti ajatus, että näinkö terve ihminen herää uuteen päivään. Levollisena ja odottaen kaikkea mukavaa. Yhdeksän aikaan alkoi unettaa, laitoin kirjan jakkaralle, vedin peiton korville ja nukahdin herätäkseni puoli kahdeksalta illalla. Miksi minä nukun niin pitkään, vaikka voin paremmin. Jospa aivoni kaipaavat lepoa kaikesta terapiassa esiin nousseesta.

Mukavaa viikonloppua kaikille lukijoille!

- Johannes -

Lisäys:
Erik Satie ja Chopin soivat. Itkettää, tuntuu niin levollisen rauhalliselle.