Hei

 

Tiistai meni totaalisen vitutuksen vallassa. Onneksi sisareni pelasti minut kutsumalla luoksensa kylään. Napostelimme ja juttelimme niitä näitä. Myös mun tilanteesta. Hänen perheensä on kyllä mulle pelastava rauhan satama. Ilman en selviäisi.

Kävin eilen TE-psykologilla. Oli konsultoinut asiaani toisen psykologin kanssa ja laittaisivat mut mieluiten mielenterveyspotilaiden kuntoutustyöhön eli leppoisampaan hyvin ohjattuun hommaan. Mutta se ei käy Veritakselle. Olivat jo selvittäneet asian. Suosittelivat mua jäämään peruspäivärahalle, jotta voisin mennä oheiseen toimintaan TE-keskuksen ohjaamana. En uskalla, koska en ole saanut vieläkään toimeentulotukipäätöstä. Jos se on kielteinen tai myöntävät rahaa liian vähän, menisin ensi kuussa konkurssiin. Vuokra? Laskut? Terapian omavastuu? Ruoka?

Päätin siis lähteä vastoin mitään järkisyitä sittenkin työkokeilulinjalle. Olin psyykannut itseni "Johannes selviää kaikesta draiviin." Ei hyvä.

Psykologi selvitteli mulle eläkelaitosten perusteita eli mun diagnoosit ei riitä, koska tällainen potilas on keskimäärin ja tilastollisesti terve tässä vaiheessa. Mun lausunnosta kun puuttuu kokonaan diagnoosit dissosiaatiohäiriöistä, paniikkihäiriöstä, ja traumaperäisestä vaikeasta stressistä. En tiedä auttaisivatko. Mulla ei ole myöskään työkyvyttömyyttä tukevia sairaalajaksoja tai muita näyttöjä. Lääkkeitäkään en ole syönyt kuten pitäisi. Eläkelaitos näkee apteekkien tiedot.

Ehdottivat mulle koulutuksen, harrastuneisuuden ja työkyvyn perusteella kirjastoa ja kirpparia. Innostuin kirjastosta. Mähän viihdyn muutenkin kirjastoissa, olen ollut töissä kirjastossa ja saisin siellä puuhailla aika itsekseni. Menenkin ensi tiistaina haastatteluun yliopiston kirjastoon. Jee. Mulla olisi myös pieni mahdollisuus päästä työkokeilun jälkeen (jos selviän siitä kunnialla) TE-keskuksen tukemana vajaakuntoisuuden perusteella kirjastovirkailijan koulutukseen. Kuulosti niin mukavalle, että innostuin kympillä. Mä olenkin oikeastaan terve ja työkykyinen. Intoa suorastaan puhkuin.

Illalla draivikänni prätkäkaverin rahoilla. En kerro mitä rahoja olivat. Huuh. Nyt täyspaskana ja pikkupalasina naiskumppanin luona. Mietin työkokeilua ja ylipäätään saamaani hoitoa täysin vastakkaisesti eiliseen nähden. Naiskumppanini (joka on alan ammattilainen) pitää mun tapausta hoitovirheenä ja kannustaa tekemään valituksen potilasasiamiehen avustuksella. En tiedä jaksanko.

Mä tarvitsisin lisäaikaa yhden kuukauden harkitakseni kunnolla mitä tehdä ja saadakseni uuden lausunnon toivottavasti uudelta psykiatrilta. Ehtisin myös saamaan moniammatillisen työryhmän lausunnon depressipotilaiden kuntoutuskurssilta viimeisen jakson perusteella. Ehtisin maltillisesti harkitsemaan ja selvittämään toimeentuloasioita mm. velkasaneeraukseen hakeutumista luottokorttilainani vuoksi. Vingutin ditä holtittomasti sairastuttuani reilut neljä vuotta sitten.

Lähetin äsken viestin perusteluineen mielenterveystoimistoon, jossa kerroin haluavani toisen psykiatrin, joka olisi perehtynyt traumapotilaisiin ja tietäisi miten menetellä kuntoutusasioissa eläkelaitosten kanssa. Mun olisi jo korkea aika ottaa joka paikassa avoimesti esille väkivalta- ja hyväksikäyttötaustani. Mutta kun kaikki hoitotahot Kriisikeskusta lukuunottamatta aina sivuuttavat koko asian tykkänään kun yritän varovasti oman jaksamisen rajoittamana siitä kertoa. Asia on minulle todella vaikea, eikä sivuuttaminen auta yhtään, joskin helpottaa mun välitöntä tuskaa.

Huuh. Pyörryttää, huimaa, surisee päässä ja maailma näyttää mustalta pakkaslumesta huolimatta.

Tutkin Miinan vinkkaamaa paikkaa. Jokin tervehdyttävä yhteisöjakso tekisi minulle hyvää, jos saisi vielä maksaa olemisensa talkootyöllä eli olisi mielekästä puuhattavaa jatkuvan murehtimisen ja pelkäämisen sijaan. Sikäli ajateltuna leppoisa työkokeilu tietenkin olisi paikallaan. En tiedä.

 

- Johannes -