Istahdin sängylle läppäri sylissä reilut kaksi tuntia sitten. Mielessä pyöri monta asiaa, joista haluaisin kirjoittaa jakaakseni dissosiaatioon liittyviä aiheita & jäsennelläkseni omia ajatuksiani. Mutta enpä saanut aikaan riviäkään ennen kuin vasta nyt kahden tunnin kuluttua. Tyhjän paperin kauhun esillenousu tuntui oikeastaan hyvälle, koska se kertoo sekä herkistymisestäni että edistymisestä. Antakaapa kun kerron miksi.

Viime vuonna läpikäyty materiaali, kävimme vakautusryhmässä käytännössä läpi koko teoksen 'Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen - taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille' luku luvulta luku viikossa.  Materiaali oli siis meillä käytössämme jo ennen kirjan julkaisemista, emmekä saaneet siksi puhua julkisesti ryhmän sisällöstä. Vauhti oli repivän nopeaa. Joka viikko nousi esiin yhä uusia vaikeitakin asioita ennen kuin ehdin mieltää juuri millään tavalla edellisellä viikolla opittua ja oireet tuntuivat vaikeutuvan entisestään ja vaikeutuivatkin. Ehdin melkein romahtaa ennen ryhmän päättymistä päässä vallitsevan kaaokseen ja myllerrykseen. Vaikeimmaksi ongelmaksi muodostui eri osien esiintulo moninaisine oireineen ja viesteineen ennen kuin olin oppinut suhtautumaan niihin rakentavalla tavalla.

Alan saada kaikkeen tolkkua vasta pikkuhiljaa. Mun käsitys itsestäni, koko omakuva ja oman elämänkaaren taju varsinkin repaleisuuden osalta on muuttunut täysin. En ole ymmärtänyt itseäni koskaan näin hyvin ja mikä mykistävää tiedän olevani vasta matkan alkumetreillä. Olen herkistynyt, enkä yritä enää ensisijaisesti joko vaientaa sisälläni ääneen pyrkiviä Johanneksen osia tahi hypätä niiden mukaan pitämättä mukana aikuista osaa valvomassa, etten tee mitään itselleni vahingollista tavalla tahi toisella. En onnistu aina, läheskään aina. Osaan jo hyväksyä prosessin hitauden. Tämä tulee viemään vuosia hiljaista arkista työtä itseni kanssa, valmista minusta tuskin koskaan tulee vaikka eheytyisinkin yhdeksi persoonaksi, luulen kantavani jonkinlaisia arpia lopun ikääni.

Vaikken osaa vielä päästää osiani sinällään ääneen "kuulen" ja joidenkin osien kohdalla pikemminkin miellän heidän mielipiteensä esim. tähän blogitekstiin. Kirjoitin kuulen sanan lainausmerkkeihin, koska en vielä kykene päästämään lapsiosiani ääneen omina itsenään. En kuule lapsen ääntä, mutta kuulen hänen lauseensa aikuisen osani tulkitsemana kuin näytteiljän vuorosanoina dialogia harjoitellessa, jossa yksi näyttelijä lukee ääneen kaikkien osat. Miksi minulla kului yli kaksi tuntia ennen kuin pääsin alkuun, enkä ole tähän teksiin, anteeksi moni osa minusta ei ole, tyytyväinen. Ei pitänyt tulla tällainen, piti tulla kokonaan toisenlainen, eiku tällainen, tällainenpäs! Miksei kukaan kuuntele minua. Mekkalaa pään sisällä. Yhä edelleen. Huuh. Siis. Aluksi useimmat osat eivät halunneet kirjoittaa ensinkään, jotkut halusivat leikkiä, osa ei osannut vielä kirjoittaa, joten miksi yrittää sellaista mihin ei kykene, osa ei halua jakaa mitään ulkomaailman kanssa, joku haluaa tuhota kaiken mitä teen osoittaakseen, ettei minusta ole kuitenkaan mihinkään ja aina kaikki menee kuitenkin pilalle. Joku osa ei osaa vielä edes puhua, miten siis kirjoittaakaan, hänet minä pikemminkin tunnen kuin kuulen.

Pitää huokaista välillä. Pieni huoltotauko ....

Luulen ja uskon olevani oikeilla jälkjillä, että itse asiassa minun tekstini ovat usein jopa saman blogiotsikon sisällä toisinaan usean eri osan käsialaa. Nuoremmat kenties kirjoitusa... vaikeuksia näppäinisntön kanssa .... hetkinen ... eivät osaa vielä muodostaa pitkiä selkeitä johdonmukaisia virkkeitä joko tekstinä taikka edes puheessaan. Teksini on ... vaikeuksia ... tällöin minulle usein tyypillistä iskevää sanojen ja todella lyhyiden lauseiden peräkkäistä luettelointia lähinnä pilkuin eristeltynä. Yleensä mulla on tällöin myös älytön kiire saada asiat listattua ulos kun vielä ehtii jatai osalla on hetki aikaa muiden osien tai kontrolloivan aikuisen välissä.

Tuntuu, Sirpaleeni blogissaan käyttämää erityisen kuvaavaa adjektiivia lainatakseni, kahjolta. Pahasti kahjolta ja toisaalta niin hyvältä, koska alan mieltää ja tunnustaa, että minussa asuu useita eri Johannekseja. He poikkevat iältään, kokemuksiltaan ja maailmankuvaltaan sekä tehtäviltään. Mieletöntä, minusta on moneksi. Elämäni on monella tapaa todella raskasta ja dissosiatiivisten kehollisten oireiden pahasti rampauttamaa, mutta tylsää mulla ei ole näine osineni. Olen kokenut viime päivinä lukuisia oivalluksia tajutessani äkisti miksi olen toiminut milloin mitenkin ja usein sekä omasta että muiden ihmisten mielestä todella omituisesti. Minusta on tuntunut elämäni varrella niin usein siltä kuin toimisin automaattiohjauksella, jonkun vieraan olennon vallassa, kiihkomielisen innon siivittämänä tai onton tyhjyyden jaksamattomuuden pysäyttämänä, että siitä on tullut jo normi. En ole koskaan tiennyt kuka olen pohjimmiltani, onko minulla minkäänlaista minuutta. Lapsena pidin itseäni muiden muassa joko robottina tai demonina. Ymmärrän nyt olleeni noita kaikkia, joku osa tai jotkin osat yhdessä ovat olleet kaiken takana. Se olen ollut aina minä itse kysymyksen kuuluessa kuka tai ketkä minusta.

Väsyttää. Nukkumaan mars me kaikki.

- Johannes -