Siispä lyhyesti ryöppynä.

Viime viikkoina on tapahtunut liikaa hyvässä ja pahassa ja sellaisessa mistä en vielä tiedä tulevatko olemaan hyvää vai pahaa, onneen johtavaa vaiko katastrofiin vievää.

Terapeutti keksi toissaviikolla simppelin keinon Kuoleman avuksi: Ylennys rintamalta esikuntaan. Tuntui muuten jälleen kerran totaalisen hullulta keskustella terapeutin kanssa toimien aikuisena kontrolloivana minänä ainoastaan puhetorvena ja tulkkina sisälläni asuvalle osalle. Kuolema suhtautui ehdotukseen aluksi epäillen, eikä hän haluaisi jättää itselleen rakkaiksi muodostuneita miehiään, mutta hän on siirtynyt kaikesta huolimatta puoliksi esikuntaan. Hän rakastaa uuttakin työtään suunnitellen operaatioita ja päästen käyttämään älykkyyttään uudella tavalla. Hän elää silti välillä myös vanhassa roolissaan ja tämä kaikki näkyy myös mun arjessa. Olen katsonut  rintamaroolin vallitessa muutamia sotaelokuvia ja esikuntaroolin vallitessa olen suunnitellut strategisen tason peliä. Itse asiassa taidamme löytää yhteisen sävelen, luulen, hätä, kuolema ja ainainen pelko muuttunee pikkuhiljaa leikiksi todella leikkimisen sijaan. Katsomme ja pelaamme vielä joskus Kuoleman kanssa siirtymättä enää lainkaan hänen todellisuuteensa Kuoleman valtakuntaan.

Olen uuvuttanut itseni kokonaan yhdistystyöllä. Syömisen ja nukkumisen kanssa vähän miten sattuu, omaatuntoa painaa, koska pitäisi tehdä enemmän ja enemmän, vaikka yhdistyskaverini toistavat, että jaksamisen mukaan, harrastushan tämä ainoastaan. On niin pirun vaikea päästä eroon suorittamisesta ja ylitunnollisuudesta. Pari isompaa juttua vielä seuraavien viikkojen aikana, joihin en ole luvannut sitoutua, mutta osaanko jättää sikseen, jos kukaan muukaan ei tee niiden eteen yhtään mitään. Miksi minä "uhrautuisin", Kuolema uhrautuisi, tarvitseeko minun kaikkine osineni?


En ole vielä valmis kirjoittamaan seuraavaa auki kahden/kolmen esiintulleen osan näkökulmasta. Puimme aihetta terapiassa viime viikolla, veti taas täysin vereslihalle ja huojentuneeseen tilaan. Kyse max. vuoden ikäisistä vauvaosista, joiden kanssa työskentely tulee olemaan vaikeaa, koska he eivät osaa ilmaista itseään sanallisesti, ainoastaan mielikuvien, tarpeiden ja tunteiden kautta. Terapeutti ehdotti, jotta Intiaani ja Nuuskamuikkunen ottaisivat huolehtiakseen vauvoista. Ottivatkin, mikä rahoitti hieman mun sekasortoiseksi yltänyttä mieltäni.

Vaan mihin yritin viitata? Törmäsin yhdistyksen puitteissa Naiseen. Ääh. Menimme ihastumaan toisiimme. Jotakin kummallista tapahtui hyvin nopeasti päätyen siiihen, että vaihdoimme syvimmät ongelmamme ja historiamme muutaman tunnin keskustelun kuluessa. En ymmärrä mitä tapahtui. Vauvaosilla oli selkeästi sormensa pelissä. Olemme molemmat hyväksikäytettyjä ja traumatisoituneita. Kerrankin joku ymmärtää mistä puhun, kerrankin joku joka koskettaa minua tajuaa miten pelkään ja tajuaa kuinka silti tarvitsen kosketusta. En tiedä mitä tehdä. En tiedä olenko lainkaan seurustelukunnossa, koska osien esiinmarssi jatkunee vielä pitkään tehden musta todella epävakaan ja arvaamattoman sekä vaikean, mutta en haluaisi päästää tätä ihmistä menemäänkään. En tiedä olemmeko aidosti, mitä se sitten onkaan, ihastuneita toisiimme vai traumammeko vain? Voiko kahden näin rikkonaisen ihmisen suhteesta tulla yhtään mitään? Ihana hän joka tapauksessa on ja huomasin hänet ensi silmäyksellä ennen kuin olimme vaihtaneet sanaakaan. Mun pitäisi rauhoittua, tutkiskella itseäni ja motiiveitani sekä henkistä kuntoani, mutten osaa rauhoittua tarvittavaan seesteiseen ajatuksettomaan tilaan. Meteli päässäni ei ota rauhoittuakseen. Kaiken kukkuraksi edellinen suhde jatkuvine yrittämisineen ja taukoineen ei ole selkeässä tilassa kumpaankaan suuntaan, vaikka nykyistä taukoa onkin jatkunut jo pitkään, mutta pitävä päätös puuttuu. Ihastuksestani huolimatta sekin suhde olisi tullut saattaa jonkinlaiseen pysyvään tilaan, koska kumpikaan meistä ei olisi enää jaksanut epävarmuutta ja toimimattomuutta yhtään pidemmälle.

Osani repivät minua moneen suuntaan. Kaksi naista repii minua kahtaalle ja epäilykseni seurustelukyvystä kumpaakin karkuun. Toiseen naiseen olen ihastunut, toiseen väsynyt, vaikka edelleen rakastankin. Taidan olla pihalla kuin lumiukko ja pitäisi kenties luottaa sydämeen, jos sen vain sisältäni löytäisin. Jokaisella osalla oma sydämensä, kenen tunteita ja neuvoja noudattaa niistä kaikista?

Jotakin kuitenkin tapahtuu, ehkä sekin on jo edistystä.

 

- Johannes -

 

PS

Ai niin. Soittivat eläkeyhtiöstä. Myönsivät määräaikaisen eläkkeen, koska vakuutuslääkärit olivat samanmielisiä hoitavan psykiatrin kanssa. En ole työkykyinen. Huojennuin niin, että piti istua puhelun päätyttyä pitkään puistonpenkillä kesken kauppareissua. Jalat eivät kantaneet. Talouteni mennee poskelleen kesäkuuksi, koska en tiedä milloin saan Kelan osuuden eläkkeestä ja asumistuki pitää hakea uusiksi ja sossuhakemuskin täytyy laittaa uusiksi kunhan saan tietää jossain vaiheessa eläkkeen määrän. Pieni se tulee olemaan, mutta kumminkin hieno juttu. Erittäin hieno. Ja vielä edestakaiset perimiset Kelan, eläkelaitoksen ja sossun välillä, mutta jospa pääsisin selville vesille heinäkuuhun mennessä. Tuntuu kuin ihmisarvoni olisi palautettu. Yhteiskunta tunnustaa, etten ole työkykyinen.