Hei,


Edellinen viikko sujui todella huonosti ja toisaalta rutiinien osalta todella hyvin. Olen jaksanut panostaa edelleen päivittäiseen ruokaan, syön useasti päivässä. Lounaan lisäksi myös puuroa, jotta saisin syötyä kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Olen myös käynyt usein tarkoituksella ruokakaupassa muutaman kilometrin päässä, jotta saisin liikuntaa. Kunto on romahtaneessa tilassa. Aloitin viime viikolla jälleen voimistelemaan. Järkyttävää miten en jaksanut edes ensimmäistä sarjaa kevyestä kolmen sarjan ohjelmastani. Surkeaa mihin kuntoon liikkumattomuus on johtanut. Jopa etunojapunnertaminen tuntui ylivoimaiselta. Jaksoin joskus kevyesti yli 40, nyt hmm kolme neljä kertaa työllä ja tuskalla. Yhdistyshommia olen tehnyt jaksamisen mukaan juuri ja juuri lupaukseni pitäen.

Olen opetellut tarkkailemaan oikeaa vointiani ja uskaltamaan sanomaan ei asioille joita en jaksaisi tai jaksaisin liian suurella hinnalla. Peruin viime viikonlopuksi saamani mökkiviikonloppukutsun, koska en olisi selviytynyt millään perjantaista sunnuntaihin ilman yksityisyyttä, enkä varsinkaan ko. porukan kosteaa illanviettotapaa. Kenties juuri tyytyväisyys siihen, että uskalsin sanoa ei tolle kutsulle sai minut huojentumaan siinä määrin, että perjantai ja lauantai tuntuivat erityisen levollisilta, mutta oliko se todellista.

Oli varmasti osaksi. Sain yllärikutsun perjantaina pelailemaan äijäporukalla. Kiitos levollisen tunteen vastasin kutsuun myöntävästi. Oli mukavaa, mutta en tiedä. Ahdistuin illan mittaan kaikkien muiden onnellisesti töissäkäyvien ja sinällään terveiden perheellisten ihmisten mulle niin vieraasta maailmasta. Kuka menossa minnekin lomamatkalle, miten mökkiä sisustetaan ja oletteko muuten tyytyväisiä tähän mun uuteen keittiöön ja kylppäriin. Vaimon kanssa sitä ja tätä. Heillä on turvallinen peruskehikko, oma turvallinen lähipiiri, perhe ja säännölliset tulot, jonka varassa suunnitella elämäänsä ja hankkia hieman isompia mukavia juttuja sekä lomailla oikeasti hermoja lepuuttaen työn vastapainoksi. Varoin visusti sanomasta mitään omasta elämästäni ja annoin hieman virheellisesti suoranaisesti valehtelematta kuvan, että olisin muka vielä töissä. Itketti moneen kertaan ja melkein romahdin kotiin palattuani puoliltaöin. Mitä mun elämä on? Päivittäistä selviytymistä asioiden parissa, mitä normi-ihmiset eivät edes osaa kuvitella ongelmiksi, kuten jaksanko kauppaan, pysynkö hereillä ja aikuisena vai vajonneena johonkin lapsiosaan. Maksaako sossu ylipäätään rahaa, millä ostan ruokaa seuraavalla viikolla. Lomailu, mitä se on? Isommat hankinnat? Utopiaa. Perhe ja parisuhde? Palasina jälleen kerran, koska mun rinnalla on liian kuluttavaa, enkä pysty köyhänä tuomaan parisuhteeseen omaa osuuttani menoista, vaan kaikki jää kumppanin harteille. Ja mitä hän saa vastapainoksi. Sairaan miehen, joka joko kykenee olemaan läsnä tai sitten ei kykene. Ei voi tietää koskaan etukäteen ja kauan odotettu yhteinen matka saattaa muuttua katastrofiksi tai peruuntua kokonaan, mutta kustannukset jäävät silti kumppanin kontolle pettymyksestä puhumattakaan.

Erehdyin lauantaina katsomaan bändiä. Mulla oli palava halu päästä perjantain koettelemuksesta huolimatta normaalien ihmisten pariin. Kuvitella sivustakatsojana yksin iltaa istuen olevani samalla viivalla muiden ihmisten kanssa. Olisi pitänyt pysyä kotona. Alkoholi ei sovi mulle enää lainkaan, koska alkoholilla jatai lääkkeillä turrutettu hyväksikäytetty lapsiosa on jo muutenkin esillä. Mä menen joka ilta nukkumaanmennessä humalaan, vaikka lääkeannos ei ole aiheuttanut koskaan aiemmin vastaavaa kahta eka viikkoa lukuunottamatta melkein kaksi vuotta sitten. Esineet eivät pysy hyppysissä, törmäilen ja käyttäydyn kuin humalainen, joka poikkeaa olosta, jossa törmäilen lapsiosan hallitessa liian isoa kehoa. Humalainen lapsiosa yhdistettynä liian isoon kehoon tekee illoista yhtä tuskaa. Luulen hänen osittain ajaneen mut liikkeelle, koska olin jo valmiiksi osistani uupuneena jättänyt kaiken kuuntelemisen sivuun, jotta voisin keskittyä arjesta selviytymiseen ja kokea edes hetkittäin hyvää tasaista oloa. Hän halusi päästä esille, samoin joku/jotkin osat, jotka eivät salli mulle hakemaani tasaista onnea paria päivää pidemmäksi ajaksi. Kaikkihan menee kummiskin paskaksi, vanhemmat riitelevät tapellen, saan selkääni, minua hyväksikäytetään, en uskalla mennä kotiin ja niin edelleen loputtomiin. Mua ei ole rakennettu kokemaan tasaista onnea ja vaikka voisinkin todellisuudessa sellaista kokea, eivät jotkin minun osani salli sitä minulle, koska niiden todellisuudessa romahdus odottaa aina nurkan takana. Jollei mulla olisikaan mitään todellista syytä romahtamiseen, romahduttavat ne osat minut joka tapauksessa, jotta niiden odottama toteutuisi.

En ole itsenäinen persoona. Olen epäillyt tätä aina ja tiedän nyt mistä vahva tunteeni johtuu. En pysty toimimaan koskaan pysyvästi harkiten tai harkitusti harkinnan hetkeksi syrjään heittäen, vaan reagoin asioihin ja oloihini päivittäin milloin minkäkin osan ohjaamana. Se tekee olemisesta rasittavan kaoottista. Jokin osa haluaa aina ääneen: "Täällä minä olen. Kuuntele minua. Tee näin, älä tee noin. Tee näin, pliis." Useinmiten tekeminen on mulle ja mun läheisille epämieluisaa tai suorastaan vahingollista.

Vietinkin sunnuntain vajonneena ja olen edelleen vajonnut. En ole syönyt pitkästä aikaa lämmintä ruokaakaan. Perkele. En jaksa. En jaksa tätä samaa ikuisesti kiertävää paskaa. Yksinäisyys tuntuu kaikkein pahimmalta ja toisaalta en jaksaisi muita ihmisiä. Haluaisin turvallisen kodin, jossa en asuisi yksin. Jossa olisi ihminen, joka jaksaisi pitää minua sylissä ja jonka tähden voisin keskittyä muuhunkin kuin omiin oloihini ja päivittäisiin ongelmiini. Yksin asuessa ja eläessä voin vajota täysin rauhassa vaikka viikoksi kenenkään puuttumatta asiaan millään tavalla ja minkään motivoimatta mua pysymään mielummin pinnalla arkisessa yhdessäolossa ja toimissa.

Ajattelen viime viikkoa. Kävin kahdesti elokuvissa, kerran yhdistyksen kokouksessa, jolle tein hommia kirjastossa, kerran kylässä sisareni luona ja kerran kahvilla hänen kanssaan, perjantaina äijien kanssa illan istuen ja lauantaina bändiä katsomassa. Aivan liikaa ohjelmaa ja uskon perjantain ja lauantain levollisuuden lauantai-iltaan saakka johtuneen lähinnä huojennuksesta uskallettuani perua viikonlopun mökkeilyn, ei siitä, että olisin ollut oikeasti yhtään jaksavammassa kunnossa. Tuntui levolliselta, koska luulin, ettei mun tarvitse kuin olla omissa oloissani, minkä tulkitsin väärin tunteeni huonosti tuntien, että olisin ollut muka jaksavampi ja tasapainoisempi.

Mistä pääsenkin tämän pitkän itsesäälin täyteisen vuodatuksen viimeiseen aiheeseen. Mä olen epäluotettava. Mun olisi pitänyt auttaa tällä viikolla yhdessä muutossa, käydä ystävän kanssa matkoilla yhden yön yli ja tehdä hommia yhdistykselle. Peruin jo muuton ja matkan. Hommat siirrän parin päivän päähän. Tuntuu harmilliselta joutuessani toistuvasti perumaan lupaamiani asioita, josta seuraa tietenkin ongelmia ja mielipahaa muille ihmisille. Ehkä mun ei pitäisi ylipäätään luvata yhtään mitään kenellekään, mutta kun haluaisin elää normaalisti ja tehdä ihmisten kanssa normaaleita asioita, mutta en ole normaali, olen sairas, todennäköisesti juuri nyt sairaalakunnossa. Miksen voisi elää sairaana. Siksi, että vuodepotilaankin rooli on yhden lapsiosan rooli ja tehtävä. En voi antaa hänelle ylivaltaa minun suhteeni. Hän hallitsi minua monen viikon ajan vuodenvaihteessa, jolloin lähinnä makasin sängyssä kuumeisena ilman mitään syytä. Kävin terveyskeskuksessa laajoissa verikokeissa. Mitään ei tietenkään löytynyt, minkä arvasinkin jo etukäteen. 

Mussa vaikuttaa vahvasti joku vauvaosa, joka kantaa ainaista näläntunnetta. Ryhdyn kaikesta huolimatta laittamaan itselleni lounasta. Siivosin koko kämpän ja lapioin jopa parvekkeen lumesta. Ruokaa tulemaan ja suihkuun. Sitten. En tiedä. Haluaisin niin voida paremmin! Miten pystyisin siihen? En tiedä. Miten pystyisin siihen ensi viikolla, keväällä, kesällä? Ei aavistustakaan. Miten saisin elämääni jonkin rakentavan muutoksen? En tiedä. Ei ole rahaa. Miten saisin elämääni jotain odotettavaa? En tiedä. Tätä samaa köyhää pahoinvointia kaikki tulee olemaan ainakin kuluvan vuoden. Hitto.

- Johannes -