Hei,


Eräs vanha ystävä kirjoitti minulle seuraavasti:

"Mietin että ymmärränkö ollenkaan sinun sisäistä maailmaa. Voitko sinä koskaan olla rauhassa? Täytyy olla kovin kuluttavaa olla tavallaan jatkuvassa valmiustilassa torjumaan sisäisiä ärsykkeitä jotka voi johtaa vajoamiseen tai paniikkiin. Tai ulkoisia ärsykkeitä jotka johtaa sisäisten mekanismien laukeamiseen jotka aiheuttaa paniikin tai vajoamisen. Sun pitää pitää itsesi koko ajan kiinnittyneenä johonkin toimintaan kuten tiedonhankintaan ja käsityksen muodostamiseen jostain asiasta, pelaamiseen, sopivasti etäisiin ja hallittaviin kontakteihin netissä, jonkin asian suunnitteluun jne. Mistä taas on se hyvä seuraus, että älyllinen kapasiteetti ja tiedon määrä eri asioista on kehittynyt niin mittavaksi kuin se sinulla on."

Minä en tiedä voiko kukaan toinen ymmärtää minun maailmaani. Kukaan, joka ei ole traumatisoitunut kokemansa väkivallan vuoksi.



Katsoin eilen läppäriltä Cormac McCarthyn Tie romaaniin perustuvan elokuvan.

Tajusin tänään terapiaistunnon jälkeen, että elokuva kuvaa täydellisesti sitä päänsisäistä maailmaa, jossa minä elän. Jatkuvasta ilottomuutta, synkkyyttä, värittömyyttä, toivottomuutta ja varuillaanoloa sekä vihamielisestä suhdetta maailmaan.

Pääni sisällä liikkuu päivittäin samanlaista kuvastoa kuin Tie elokuvassa tai vaikka Pianistissa. Joka ikinen kerta kun ovi rämähtää rappukäytävässä minä säpsähdän kauhuissani hypäten varuillaanolotilasta täyteen hälytystilaan. Päässä pyörähtää käyntiin väkivaltakuvasto ja mulla kuluu useita minuutteja jopa tunteja palatessani jälleen suhteellisen normaaliin turvalliseen olotilaan.

Sama mekaniikka toistuu kaikessa. Esimerkiksi laveat korkeat portaat laukaisevat säännönmukaisesti alkavan paniikkihäiriön ja vajoamisen dissosiatiivisiin muistihäiriöihin. Pahimmillaan häiriöt äityvät niin voimakkaiksi, etten tunnista aikaa enkä paikkaa enkä edes omaa ikääni. Vartalonhallinta häiriintyy, enkä pysty kontrolloimaan edes hengitystä kunnolla saatikka liikkumaan tai puhumaan oma-aloitteisesti.



Tämä riittänee Mintun sinänsä aiheelliseen kysymykseen miksi välttelen traumojen kohtaamista. Kohtaaminen on hengenvaarallista ilman asiantuntijan läsnäoloa.

Ei, en ole kyennyt olemaan neljään vuoteen päivääkään kokonaan rauhassa.

Jatkuva torjuminen kuluttaa minut loppuun tai kuluttaisi, jollen olisi oppinut väistöliikkeitä. Säilyttääkseni toimintakykyni minun täytyy miettiä useimpien ihmisille luonnollisten asioiden kohdalla voinko tehdä jotain lainkaan tai miten ja milloin voin tehdä sen itselleni turvallisesti.



Ystäväni maininta johonkin toimintaan kiinnittymisestä oli järisyttävän oivaltava. Niinhän minä teen jatkuvasti. Opettelen terapiassa olemaan pikkuhiljaa yhä kauemmin läsnä siellä missä ihmiset yleensä ovat eli nykyhetkessä omassa kehossa. Minä liikun useinmiten täällä vain näennäisesti. Mielessä liikkuu jokin mielikuvitelma, unimuisto, pohdinta, oivallus, ongelmanratkaisu. Aivoja täytyy rasittaa jatkuvasti jollakin jättääkseni muistoille äärellisen vähän tilaa. Unhoon painuneiden muistojen sijaan muistan melkein kaikki uneni. En ole koskaan törmännyt toiseen ihmiseen, joka eläisi näin vahvasti unimaailmassa. Ehkä minun olisi pitänyt syntyä aboriginaaliksi.

En tiedä älyllisestä kapasiteetistani. Mitähän se olisi ilman jatkuvaa henkistä väistörasitetta ja mitähän se olisi, jos muistaisin lukemani.

---

Kuulin tänään traumaterapeutiltani, että ohipuhumisen ja väärän diagnoosini kokemukset ovat valitettavasti tavallisin traumapotilaiden kohtalo. Psykiatrit eivät ymmärrä tai halua puuttua traumoihin, mistä seuraa väärä lääkitys, väärä diagnoosi & jääminen vaille oikeaa apua. Eläkelaitokset hylkäävät säännönmukaisesti traumaperusteiset määräaikaiset eläkehakemukset. Minäkin olen päätymässä terveiden kirjoihin, koska arkinen toimintakykyni on kohentunut, vaikken olekaan lähelläkään tervettä saatikka oikeasti työkykyiseksi kuntoutunut.


- Johannes -