pratt_003.jpg

Hei


En halua elää mun elämää. Koin tänään aamulla yön yli jatkuneen valvomisen jälkeen täydellisen turhautumisen ja väsymisen omaan olemiseeni, koko elämänkaareeni. Ei tämä ole mistään kotoisin tämmöinen, eikä tämä tästä mihinkään muutu. Onhan minulla haaveita ja suunnitelmia, mutta terveyteni estää niiden toteutumisen, tulen mitä todennäköisemmin viettämään seuraavat vuodet tässä paskakodissa kulahtaneella sohvalla läppärin äärellä istuen. Kasvan luultavasti tähän kiinni jonkinlaiseksi juurakoksi, joka hajoaa lahopölyksi joku kaunis päivä ihmetellessäni ulkomaailmaa. Onko se oikeasti olemassa? Ei minulle kuitenkaan.

En ole jaksanut tehdä viikkoon lämmintä ruokaa kuin pakon edessä joka toinen päivä, en ole jaksanut käydä postilaatikolla viime torstain jälkeen, enkä ole viitsinyt avata edes silloin laatikkoon kerääntyneitä kirjeitä, edes psykiatrin lausuntoa. Vuorokausirytmi, onko se musiikkia, valvon ja nukun miten sattuu. Heräsin eilen aamuseitsemältä ja sain keitettyä aamukahvin vasta kuuden jälkeen illalla. Valvoin viime yön, nukuin äsken jonkun tunnin toistuvien painajaisten vallassa, rutiinia, eikä aamukahvi huvita edelleenkään. Pistäydyin ulko-oven ulkopuolella viimeksi sunnuntaina poiketessani pikaisesti lähimmässä kaupassa.

En jaksa kertoa enempiä valituksia.

Tajusin herätessäni, että mun on aivan pakko koettaa kohentaa oloani ennen marrasjoulukuun mustaa, sateista ja vihamielistä valotonta kautta. Jollen onnistu, niin olen jälleen vuodenvaihteessa sairaalakunnossa, vaikka en kärsikään enää humalapilleriongelmasta. Minua pelottaa.

Harmikseni en ole jaksanut edes seurata muiden blogeja. Saatikka vastata puhelimeen. Tuntuu kuin vajoaisin kasaan. Mutta onneksi mulla ei ole noussut mieleenkään minkäänlaisia itsetuhoisia ajatuksia.

En tiedä, ehkä mun täytyisi vaan pakottaa itseni ulos auringonpaisteeseen ja kauppaan kuluttamaan viimeiset pennoset, vaikka elämmekin vasta kuun puoliväliä. Loppukuusta en jaksa välittää. Enhän mä muutenkaan saa tehtyä ruokaa, joten miksi pitää sitä kaapissakaan. Kynttilät ovat lopussa. Ilman niitä minä en selviä. Inha sähkövalo, hus hus. Mielummin kokonaan pimeässä kuin sähkövalossa.

Tällaista tällä kertaa. Toivottavasti parempaa ensi kerralla.

- Johannes -

PS
Kiitos Maria kommentista. Se hyöty Kauhajoesta on ollut, että olen joutunut muistamaan, sen huomaa myös unista, joissa mä kelaan muutenkin hyperaktiivisesti kaikkea terapiassa esiintullutta. Ei kenties ihme, että olen niin totaalisen poikki.
 
pratt_004.jpg