Hei


Eipä voine kehua tämän sunnuntainkaan kulkua. Ainakaan alun osalta. Sama itkuinen tympääntyneisyys ja ansassaolemisen tunne jatkui jatkumistaan ja jatkuu vieläkin. Onneksi kevyempänä, ikäänkuin pahin mustuus olisi pyyhkäytynyt pois tuulenvireen myötä.

Ehdin jo pohtia puolivakavissani, että mä voisin samantien koettaa tehdä jonkin suuremman rikoksen. Jos onnistuisin saisin rahaa, jolla virkistää itseäni. Painuisin vaikka Alpeille. Jos jäisin kiinni päätyisin vankilaan, eikä olemiseni muuttuisi oikeastaan mitenkään. Pääsisin kenties paremman sosiaalisen avun piiriin. En tiedä.

Ysin jälkeen illalla fiilis oli jo niin kelmeä, että pakottauiduin ovesta ulos kävelylle. Jalat veivät mennessään metsään polulta toiselle ja palasin kotiin onnellisesti hikisenä ja verevänä. Pahinta liikkumattomuudessa ja tympääntyneisyydessä lienee elämän pakeneminen vartalosta. Ei jaksaisi hengittää, ei huvittaisi liikkua ja veri pakenee syvälle vartaloon jättäen sekä ihon että mielen kelmeän olemattomuuden valtaan. Tuntuu kuin ei olisi elossa, ainakaan hereillä ja kuin katselisi oikeaa maailmaa tarkennuskyvyttömien silmien läpi. Jostain kaivon pohjalta auringonpaistetta aprikoiden.

Suihku, aitoa mustaa limppua rosvopaistilla ja voilla sekä kuppi pehmeää kahvia. Heräsin eloon, sydän löi selkeästi rinnassa ja posket punoittivat iloisina. Mun pitää yrittää pakottaa itseni liikkeelle päivittäin. Pakko, jos aion nousta tästä alhosta. Ja metsään. Yhä uudelleen metsään ja sit kunnon kohennuttua myös aamu-uinneille. Mä en ole koskaan ymmärtänyt lenkkeilyä tasaisella polulla, vaikka olen sitä ajoittain harrastanut. Perhanan tylsää ja keinotekoiselta tuntuvaa puuhaa. Mielummin mä kävelen itseni reippaasti hikeen metsäpolulla, kun pitää tarkkailla puolitietoisesti askeliaan ja vartalo sekä mieli saa siten paljon monipuolisempaa virikettä kuin tasaisella valaistulla pururadalla tylsästi ja koneenomaisesti hölkätessä. Joku voisi huomauttaa uimisesta samaa, mutta siinä elementissä mä nautin toistuvasta suoritteesta unohtamatta ajoittaista leikkimistä pyörähdyksineen ja spurtteineen sekä sukelluksineen. Hienointa aamu-uinneissa olisi opetella saapumaan aina juuri siihen aikaan kun aamuaurinko paistaa suoraan altaaseen, jolloin on taivaallisen vaikeaa erottaa vesielementtiä valon loisteesta koko hallin kimmeltäessä miljoonien timanttien lailla.

Sain kopioitua loputkin Attenboroughin sarjat alkuillasta ja piti niitä katsoman iltakahvin jälkeen. Mitä pirua. DVD-laite oli mennyt rikki. Ei aukea enää. Keljutti oman aikansa, koska uudesta joutuu pulittamaan reippaat 30 euroa. Piti siten katsoman muuta eli dokkarin apinoiden älykkyydestä ja kulttuurista verrattuna ihmiseen sekä Ray Mearsin ohjelman kivikautisten brittien elämästä. Kerään myös Mearsin dokkarisarjat, joissa hän vierailee vielä jäljellä olevien alkuperäiskulttuurien parissa erätaitoja opettelemassa sekä sitä myötä selvittämässä eurooppalaisten esi-isiemme elämää. Sain runsaasti mielekästä pohdittavaa molemmista aiheista ehdittyäni jo pohtia Johanneksen manifestia metsäreippailulla Attenboroughin herättämänä.

1791901.jpg


Mä en pidä ihmisiä kovinkaan erilaisina kädellisiin eläimiin verrattuna. Elämämme perustuu samoihin sosiaalisiin kuvioihin ja jokapäiväiseen aktiiviseen toimeliaisuuteen, olemme kehittäneet ainoastaan kulttuurisesti ja teknisesti pidemmälle eli monimutkaisemmaksi kehittyneet systeemit. Mutta silti. Ja mikä mua arveluttaa masentuneena. En tunne kuuluvani mihinkään (pieneen) sosiaaliseen yhteisöön. Vietän aikaani 90% täysin yksin vailla fyysistä kosketusta lajikumppaneihini ja yhtä deprivoituneena sosiaalisesta vastavuoroisesta kommunikoinnista. Vähä kommunikointini tapahtuu vielä enimmäkseen humalassa, jolloin sitä on vaikea laskea miksikään, koska en ole oma itseni. Uskon vakaasti, että toi yleinen deprivaatio sekä aiheuttaa että ylläpitää masennusta ja vastaavia muita henkisiä häiriötiloja. Miten sä voit kokea olevasi ihminen, jos oleminen on pelkkää lillumista. Ja tämä mua epäilyttää koko modernissa kulttuurissamme. Me emme elä luontaisesti. Ihminen on sopeutuvainen. Kyllä. Mutta mä uskon, että ihmiselle olisi paras elää niin pienessä yhteisössä, että tuntee hankilökohtaisesti kaikki yhteisön muut jäsenet ja pystyen siksi olemaan oman yhteisönsä aktiivinen merkittävä jäsen. Vaikuttamaan ja saamaan henkilökohtaista jatkuvaa palautetta lähimmäisiltään. Ihminenhän on henkisesti peilinkaltainen. Ihmisyys syntyy yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Modernissa maailmassamme ei enää ole tällaisiä yhteisöjä. Työ, lasten päivähoito, koulu ja vapaa-aika on pirstaloitunut hajoittaen luontaiset suurperhe- ja heimoyhteisöt erillisiksi yksilöiksi. Mikä pahinta missään noista kenties päiväkoteja lukuunottamatta ei enää toimita mitä-se-on-suomeksi 'social bonding' periaatteella, jossa koko yhteisö kokee onnistumisen tunteita suorittaessaan olemassaololleen välttämättömiä puuhia. Kaikki on jotenkin hajonnut hävittäen merkityksen asioista. Elosta on tullut abstraktia ja heitteilläolevaa. Yksittäinen ihminen toimii yksin ja pystymättä juurikaan vaikuttamaan omaan olemiseensa, koska niin moni asia päätetään jossain aivan muualla, eikä yksittäisen ihmisen osalle jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua. Miten jokin helibor-korko voisi muka edistää ihmismäistä onnellisuuttamme? Miten joku ns. demokratia muka korvaisi oikeasti merkityksellisen vaikuttamisen omaan elämänympäristöön ja elämänehtoihin.

Mä luulen etsineeni koko ikäni kaiken selittävää filosofiaa ja/tai uskontoa hakeakseni maailmaan mielekkyyttä, josta se on kadonnut. Myyttien ja rituaalien aikainen esi-isämme ei joutunut pohtimaan mielekkyyttä. Kaikelle oli selitys, kaikelle oli paikkansa ja asioille oli syynsä. Mun on vaikea kuvitella, että masennus olisi ollut silloin minkäänlainen ongelma. Tottakai ihminen saattoi traumatisoitua, mutta toisaalta hän ei ollut samalla lailla yliyksilöllinen omaa itseään märehtivä olento, vaan kiinteämpi osa yhteisöä, jolloin myös yhteisö oli uskoakseni vahvemmin tervehdyttävä omassa yhteisöllisyydessään.

Mä muistan elävästi miten vielä kouluun mennessä oppikirjoissa annettiin surkea kuva kivikautisten ihmisten köyhästä ja onnettomasta elämästä. Väittelin tästä opettajan kanssa, mutta eihän hän voinut uskoa jonkun 9v jässikän tietävän enemmän aiheesta kuin Opettaja. Mä kun olin jo silloin kiinnostunut (tietämättäni) kokeellisesta arkeologiasta, jossa tutkijat opettelivat itsenäisesti ja oleassaolevasta tietotaidosta ammentaen Mearsin tavoin miten menneet ihmiset tod.näk. elivät. Itse asiassa menneet ihmiset olivat käsittämättömän taitavia osaten miljoona niksiä ja temppua, eivätkä he tarvinneet oikeastaan mitään yhteisön ulkopuolelta, koska kaiken tarvittavan sai ilmaiseksi luonnosta. Siis periaatteessa, vaikka toisaalta pitkienkin matkojen välinen kaupankäynti oli yleisempää jo 10.000v sitten kuin ortodoksinen arkeologia tahtoo myöntää. Meidän on usein ylipääsemättömän vaikea myöntää, ettemme ole kaikessa ns. teknisessä edistyksellisyydessämme yhtään fiksumpia kuin minkään muunkaan ajan ihmiset. Voisi jopa väittää päinvastoin. Musta on perin mielenkiintoinen yksityiskohta, että teknisen sivilisaation myötä toimeentuloon välttämättömän työajan pituus on ainoastaan kasvanut. Ihminen ei ole tehnyt milloinkaan yhtä pitkää viikkotuntia kuin pahimmillaan teollistumisen aikana. Monet jopa nykyiset ahtaalle ajetut metsästäjäkeräilijät käyttävät päivittäin ainoastaan kaksi tuntia aikaa välttämättömään. Loppu jää lepoon ja ennenkaikkea leikkimiseen, tarinointiin ja sen sellaiseen viihtymiseen. Niin. Miksi kummassa aikuiset eivät enää leiki, vaan istuvat passiivisina telkan ääressä. Mä en ymmärrä. Enkä ymmärrä sitäkään, että kiitos teknisen sivilisaatiomme me voisimme elää varsin mukavalla elintasolla jollain 20 tuntia viikossa työmäärällä. Mutta sehän ei käy pirtaan, vaan osa "raataa", osa lojuu työttämänä ja kärräämme raatamisen seurauksena kotimme täyteen kertakäyttökamaa, mikä ei edes tee meistä yhtään onnellisempia. Minusta tämä on sairasta. Väärää, vääristynyttä, helvetillistä.

Hankin useita kymmeniä tunteja luontonauhoituksia. Viime yön nukuinkin kuunnellen suffle-asetuksella maailman luontoääniä ja ensi yön ajattelin nukkua tunturipuron & lintujen sulounessa. Jospa kokeilisi vihdoin makaria lattialla nukkuen takapihan ovi selällään. Jaksaisi terapiaan kuukauden tauon jälkeen.

- Johannes -

(Öö. Mäkin katson näyttöpäätteeltä passiivisena kun Ray Mears elää metsässä. Hmm. Mä koetan oppia. Huh.)