Lynyrd-Skynyrd-Magnet-C12197652.jpeg




Maanantai kului onnellisissa merkeissä: Terapia sujui ilman ahdistumista, voimistelin, aloitin bloggaamisen, jaksoin olla olemassa itselleni ja muille. Sitten yöllä minä murmeli en saanut nukuttua sekuntiakaan. Pyörin, asettelin tyynyjä & peittoja, koetin laskea lampaita. Ei apua. Voisiko tällainen johtua mielialalääkkeen valmistajan vaihtumisesta, sama lääke, mutta eri tehtaalta. 

Tiistaina aamupäivällä useamman kahvikupillisen voimin tapaamaan työnhakumatkalla kotikaupungissani vierailevaa exää Lumikkoa, jonka jätin reilu vuosi sitten kun jaksaminen loppui tyystin ja riisuin elämästäni pois melkein kaiken. Olimme olleet yhteydessä eron jälkeen ainoastaan yhden lyhyen tapaamisen ja kahden puhelun verran. Kumma kyllä minua ei juurikaan jännittänyt etukäteen, ellei toi unettomuus kerro jostain alitajuisesta pelosta. Istuimme pari kertaa kahvilla, lounaalla Intialaisessa ja tuopilla Irkkubaarissa. Rauhallisesti sujui vailla kummankaanpuolista tunnekuohua taikka vieraantumista. Keskustelimme lapsistamme, masennuksesta, töistä, politiikasta, uskonnosta ja toisistamme.

En muistanutkaan kuinka mukavaa ja rentouttavaa Lumikon kanssa on puhua, millaisia hänen äänensä ja ilmeensä ovat. Molemmilla oli ollut aidosti ikävä ja olimme vuodessa ehtineet itkeä surumme ja purkaa vihamme, joten pystyimme kohtaaman nyt ystävinä. Jätin hänet aika tylysti ja olen joutunut sen tähden irtautumaan marttyyrin roolistani. Minä jätin toisen, eikä toisinpäin, kuten aina ennen. Peiliin katsoessa oli tunnustettava oma paskapäisyytensä, pelättävä aihuttaneensa toiselle traumoja (ylireagointia taholtani) ja pilanneensa mahdollisen ystävyyden. Suhteemme oli antoisa ja raskas, oikeastaan rankka loppuaikoina. Osasimme ottaa toisemme sellaisenaan sekä jakaa kokemuksiamme, ymmärtää. Toisaalta omat ahdistuksemme ja traumamme tulivat esiin turhan kärjekkäästi. Joko loksahdimme limittäin harmoniaan taikka kolisimme vastakkain kuin epäsymmetriset metallitahokkaat. Jälkimmäistä en enää jaksanut omassa akuutissa kriisissäni, enkä jaksanut ajatella, että ajan ja tervehtymiseni kanssa meistä tulisi mitä oivallisin pari. Olisimme kenties selvinneet kaikesta kolinasta yhdessä, koska pystyimme avamaan kolahtelumme ääneen, puhutuksi.

Lumikko lähti takaisin kotikaupunkiinsa iltapäivällä. Halasimme ja sovimme, että tulen joku viikonloppu hänen luokseen lepäilemään. Kitkemään puutarhaa, istumaan tammen alle ja puuhailemaan lastensa kanssa.

Tekisi hyvää minulle.

Pomo oli tulossa kuukausivierailulle keskiviikkona. Minua niin jännittää ja pelottaa työpaikkani osalta. Entä jos mut irtisanotaan heti saikulta palattuani entä, jos minut alennetaan. Pystynkö edes enää nykyiseen työhöni. Kuinka minusta tehtäisiin asiakaspalvelija, jollen uskalla oikein hakea edes päivän lehteä postilaatikosta naapureiden pelossa ja vien roskatkin vasta yöllä. Entäpä myymälävastaavan tehtävät kun ylpeilen näinä viikkoina saatuani tiskattua. Työkaveri soitti, että Pomo tuleekin kaupunkiin jo tänään illalla ja huomiseksi aiottu henkilökunnan illanvietto peruuntuu. Minä pelkojeni kanssa soittamaan Pomolle, jos perinteisesti kahdestaan oluselle. Saisin sanottua pelkoni ääneen kahden kesken. Kyllä hänelle sopii. Eikun odottamaan Räkälään.

Ihmettelen mielihaluani poiketa kerran pari kuussa Räkälässä katsomassa alkkisten touhua. Toisaalta tekisi mieli luovuttaa kaikesta, antaa mennä viemäriin ja toisaalta käydä flirttailemassa katuojassa huomatakseni, etten TODELLAKAAN halua luovuttaa, ryhtyä juomaan, tuhota elämäänsä kun kerrankin pääsin mainioon vakituiseen työpaikkaan ja saan kunnollista apua depressiivisyyteeni. Miksi sitten käyn Räkälässä. Saan lohtua huomiosta, että minulla ei mene noin huonosti kuin noilla muilla onnettomilla ihmisillä, eikä minun tarvitse yrittää olla jotakin muuta kuin olen, 
siis luuseri. (Entä jos kaikki ovatkin vain flirttailemassa rappioturisteina.)

Törmäsin Laiskiaiseen. Sairaseläkkeellä sinnittelevään nuoreen naiseen, joka sairastaa vaikeaa niveltautia, eikä voi kivuiltaan oikein liikkuakaan. Istui siksi samassa pöydässä kuin minä eli lähimpänä tiskiä ja toiletteja. En tahtonut aluksi oikein ymmärtää hänen tuskaansa, vaan heitin tyypillisiä asiaa ymmärtämättömän kommentteja
 kuin meille masentuneille tyyliin: 
"Ryhdistäydy" "Kyllä se siitä" Töihin vaan, niin saa muuta ajateltavaa".
Tajusin onneksi hetken pohdittuani millaista minun elämäni olisikaan, jollen pääsisi koskaan ylös sängystä ja tietäisin ettei vaikeaan masennukseen ole minkäänlaista lääkitystä taikka toivoa parantumisesta. Toisin kuin Laiskiaisella. Minullahan menee siis valtavan hyvin. Tiedän parantuvani entistä eheämmäksi persoonaksi.

Susi istui seuraamme. Olin tutustunut häneen kolme viikkoa aiemmin istuessani Räkälässä edellistä kertaa. Tiedättehän tyypin. Pistävät silmät, olemisessa piiloitettua aggressiota, reteät puheet enimmäkseen moottoripyöristä, tappeluista, viinasta ja Lynyrd Skynyrdistä (hieno yhtye muuten). Muisti mun toimivan asianajanana, mistä herkesi tällaisille ihmisille luonteenomainen tapa jaottaa ihmisiä eli olin "kunnon jätkä" ammatistani huolimatta. Tiedä häntä olisinko saanut muuten tuopista päähäni tippuen välittömästi kanveesiin. Korjasin toimineeni useamman vuoden käräjäoikeuden lautamiehenä. Oikeusujuttuja me puimmekin lopun aikaa. (Muistan toki noudattaa lautamiehen valaa.)

Mä peilaan omaa pehmeää miehisyyttäni tällaisiin koviin jätkiin. Kaipaan tai jokin trauma minussa kaivaa ulkoista vahvuutta, selkeyttä ja helpompaa mustavalkoista maailmankuvaa. Löisin anteeksiannon sijaan, kukaan ei uskaltaisi kohdella mua vastoin arvoani, en koskaan itkisi, en koskaan luovuttaisi jne. (Siis isän kaltainen) Ongelmallinen miehinen minäkuva minulla. Kunpa vain oppisin hyväksymään itseni itsenäni. Osaan jo arvostaa hyviä puoliani, mutta koen edelleen 
häpeää sekä epävarmuutta jätkämäisten piirteiden puutteesta, ulkokultaisen vahvuuden olemattomuudesta. Hämmentävää kuinka pitkälle tätäkin on saanut kerittyä auki terapiassa. Ja sitä paitsi olen oikeasti vahva, olen edelleen elossa, poika on kasvanut ihmiseksi ja olen selvinnyt niin monen ystävän kuolemasta & pahoista kausista, minä kantaja kuuntelija.

Tutustuminen lienee väärä sana baaritilanteisiin, joissa ajautuu juttelemaan viereisillä jakkaroilla istuvien kanssa. Kukin esiintuo lähinnä Räkälärooliaan ja koukuttaa huomioimaan sekä ymmärtämään itseänsä oman narsistisuudensa mukaan. Humalatila saa latteudet kuulostamaan syvällisyyksiltä ja 
hajanaiset lauseet avautumiselta ja 
ymmärrykseltä. Eihän näille baarituttavuuksille koskaan soita taikka kaipaa heitä omaan elämäänsä.

Pomo soitti saapuneensa hotelliin. Saunomaan, Kasinolle ja tiemme erosivat toisiin baareihin, minulla Metallibaariin. Jep. Sain kysyttyä mieltä askarruttavista ongelmista ja sainkin niihin odottamani vastaukset. Ei mitään syytä irtisanomiseen, koska olen erinomainen työntekijä, mutta jatkanko enää entisessä tehtävässä. Niin. Se on epävarmaa. Ehkä mä jatkan tavallisena myyjänä myymälävastaavan sijaan. Itse asiassa se saattaisi toimia paremmin tervehtymisen kannalta, koska voisi ottaa lunkimmin, eikä olisi juurikaan stressattavaa. Mutta. Mutta. Sovimme tarkistavamme tilanteen loppukesästä kun tiedän tarkemmin töihinpaluusta. Esimiesasema ei edes onnistuisi, jos palaisin töihin kuntoutustuella vajaata viikkoa tehden.

Törmäsin Metallibaarissa Irokeesiin, mua reilusti nuorempaan ikipunkkarituttuun. Onhan se mukavaa muistella pari kertaa vuodessa talonvaltauksia ja muita tempauksia, mutta en oikein ymmärrä miksi hän ja muutamat muut tyypit ovat ns. jämähtäneet menneeseen. Ikäänkuin elämässä ei olisi tapahtunut minkäänlaista kehitystä hurjien nuoruusvuosien jälkeen. Irokeesilla melkein 20 vuoteen. Ei voi oppia uutta, eikä hakea uudenlaista identiteettiä oman sisäisen kasvun myötä. Suhtaudun itse elämään suurella uteliaisuudella ja haluan muuttua & kehittyä. Asenteeni on kenties pelastanut minut kuolemalta. En malttaisi kuolla, jäisi niin paljon kokematta ja näkemättä.

Nukuin kotiin päästyäni keskiviikon yli. Oikeasti. Hetken aikaa pyörähdin koneella valveilla, mutta sit takas pehkuihin ja ylös tänään torstaina puoliltapäivin hoitamaan raha-asioita ja kärvistelemään syvissä syövereissä. Löysin Hullun lailla blogin. Ihan kuin minulla vielä pari viikkoa sitten. Tunsin samoin Lostiksen blogista. Toivon heille täydestä sydämestä olon kohentumista.

Toivottavasti uskaltaudun ruokakauppaan parin tunnin päästä. Jääkaappi ja ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään. 
Nälkä vaivaa, olenhan syönyt viimeksi tiistaina 
Intialaisessa. Ja lopuksi saunaan iltapimeällä naapureilta piilossa. Viikosta piti tulla erilainen. Ulkoilua, voimistelua, bloggaamista ja sen sellaista pientä terapeuttista puuhaa. Lääkärin ohjeen mukaan ei pitäisi suunnitella liikaa, vaan tehdä voimiensa mukaan, jottei tarvitsisi pettyä olemiseensa, ajautua itsesyytöksiin.

Aurinko loistaa parhaillaan takapihalle, mutta minä pelkään sisällä.

Neil Young - The Needle and the Damage Done


Hei mä sain kirjoitettua!

- Johannes -