Vastoinkäymisiä tuntuu kasaantuvan liikaa. Kun selviää yhdestä kynnyksestä ehtien nauttia kenties jopa kahdesta rauhallisesta päivästä kaatuukin jo seuraava ongelma niskaan vieden samantien voimavarat takaisin pakkasen puolelle. Tällä kertaa kumppaniani varten piti soittaa ambulanssi, jolla veimme hänet sairaalaan tutkimuksia varten toista päivää jatkuneen vaikean sairauskohtauksen jälkeen. Selvisimme säikähdyksellä ja ei vakavalla sairauskohtauksella, mutta hän ei kykene selviytymään yksin kotona. Sai onneksi apua kotiin, joten pääsin lähtemään eilen omaan kotikaupunkiini terapiaan, jossa avasimme pahinta hyväksikäyttömuistoa piirtämieni sarjakuvaruutujen kautta. Selvisin tupla-ajasta yllättävän hyvin.

En olisi uskonut kykeneväni avaamaan muistojen sirpaleita niinkin avoimesti kuin kykenin. Avasimme ensin tuntemuksia ja muistoja eri aistien kautta. Osa aisteista löi vielä tyhjää, mutta pääsin aika pitkälle. Muistonpalaset ovat muuttuneet syksyn jälkeen pikkuhiljaa ulkoisista toisin silmin nähdyistä väläyksistä omakohtaisiksi eri aistein koetuiksi henkilökohtaisiksi muistoiksi. En pystynyt puhumaan suoraan kuin muutamalla lauseella ja käytimmekin aistien avaamisen jälkeen valokuvatekniikkaa eli kuvasin mitä tapahtuu selittämällä muistoja kuvitteellisten valokuvien kautta. Saimme tapahtumaan jonkinlaisen järjestyksen.

Vaikeaahan tuo oli. Pyörrytti, unohdin välillä hengittää, tuntui kuin sohva olisi pettänyt alta ja katsettakin oli ajoittain vaikea keskittää mihinkään. Kuulo hävisi muutamaan kertaan ja korvissa piippasi vähän väliä. Mutta minä selvisin kaikesta huolimatta. Osani ovat yllättäen aika tyytyväisiä mun sisällä. "Saimme kerrottua. Hyvä me! Ei tarvitse kantaa kaikkea, eikä valvoa muistojen pysymistä lukkojen takana."

Huomenna uusi tupla-aika. Jos vain pääsen sinne. Kumppanini vointi romahti uudelleen viime yönä ja joutunee kenties turvautumaan uudelleen ambulanssiin. Voi kunpa hänellä ei olisi mitään vakavaa. Minä selviän kyllä, mutta selviämmekö yhdessä kaiken raskaan ja raskauttavan keskellä. Toivon sydämestäni, että selviäisimme. En haluaisi elää loppuelämäänikin selviytymiskoneena, vaan enempi elämässään ja kehossaan läsnäolevana hetkestä onnellisena eheytyneenä persoonana. Joku päivä. Joku päivä. Matkalla jo ollaan.

- Johannes -