iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

Ei kuulu muuta kuin    iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

Jääkaappi ei hurise, naapurista ei kuulu mitään, tietokone ei ole päällä.

Vain iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

Päässä. Heikko jatkuva ääni.

Väliin säps hummm huummm hummmmm

Säpsin ja humin välillä katoaa sekunti. Luulen niin. Sitten jälleen iiiiiiiiiiiiiiiiiiii

iiiiiiiiiiiii

säps humm huumm hummm

Pelottaa. Kuolenko. Tänä yönä?

Paleltaa kahdesta peitosta huolimatta. Makaan pimeässä. Kuuntelen.
iiiiiiiiiiiiiiii

Vatsa tuntuu kovin täydeltä, kuin rengas ympärillä. Läähätän. Hyperventilaatio?

Kärsinkö sisäisestä verenvuodosta. Jos vaivun sokkiin, enkä saa soitettua ambulanssia. Luoja!

Todellisuudentaju häilähtelee. Missä olen. Kotona, vai lapsuuden kodissa. Paleltaa. Kuumettako.

Jokin muisto pyrkii pintaan. Jos ojennan käteni ulotun kirjoituspöydälle. Äh. Se olikin lapsena. Missä mun kello. Onko mulla kelloa. Kuka minä olen. Tämä vartalo. Miten niin.

Jokin muisto pyrkii uudelleen pintaan. En halua. En voi. En kestä. Kipua, kipua ja pelkoa.

iiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii

säps humm huumm hummm

Sekunti häviää jälleen. Missä olen.

Muisto. Kuolen.

En kykene liikkumaan. Yhtä korvaa. Kuin pieni eläin jäykistyneenä kuuntelemaan. Askeleita. Ei, ei vielä.

iiiiiiiiiiiiiiiiiiii

VÄHITELLEN

pystyn pohtimaan. olen täällä, elämme vuotta 2007. Jospa soittaisin Mobileen. Menisin sinne yöksi. Tarvitsen jonkun läsnä. Pitämään kädestä. "Et sinä kuole Johannes. Nuku vain."

Yläkerrasta kuuluu yhtäkkiä hyräilyä. Nainen hyräilee. Vedän peittoa päälleni. Pohdin. 2007. Mobile. Puhelin. Soitanko jo.

Hyräily jatkuu. Tottako? Jos kuvittelen. Pakenen vaihteeksi pääni sisään.

Säps humm huumm hummm.

Sekunti katoaa.

Hyräily jatkuu. Turvallista. Kuuntelen läähätystäni. Sisäinen verenvuoto. Vatsa.



Sama jatkuu. Kierros kierrokselta.


VIHDOIN

Nousen ylös. Tuli kynttilään. Virta tietokoneeseen. Tekstiä. Istun tässä, istun nyt.

Hengitys tasaantuu. Humina lakkaa. En säpsähtele.

En halua muistoa. En kestäisi. Jos se silti tulee tänä yönä, soitan Mobileen. Menen taksilla. Joku pitää minua kädestä. Olen, olen ja olen. Ja tiedän mitä minulle tapahtui. Mutten halua. En nyt.

- Johannes -


P.S.

Hyvät lukijat (varsinkin Moira).

Aikani palelleltua älysin mitata kuumeen. Reilut 38 astetta. Siitä siis moni oire. Mulle on toisinaan noussut kuume psykologisista syistä järkytyttyäni jostain. Näin taisi käydä tälläkin kertaa. Toivon. En jaksaisi enää flunssaa.

Rauhotuin makaamalla hytisten peiton alla Albinonin konserttojen soidessa kynttilänvalossa. Kuvittelin oman kuolemani toiseen aikaan ja paikkaan. Hiljaisen hiipumisen tajunnan hälventyessä kuin tuhka tuuleen. Ei kipua, hiljentyminen ja hyväksyminen, uneen vaipuminen. Oikeastaan armollinen tapahtuma. Ei minun tarvitse pelätä kuolemaa.

Olen ollut muutamia kertoja kuoleman partaalla. Ne ovat olleet rajuja tapahtumia, jossa mieltäni on riepoteltu kuin irtipäässyttä lippua hirmumyrskyssä. Kenties olen pelännyt liikaa. En ole nuoruuttani ymmärtänyt elämän päättymistä, olen taistellut vastaan kynsin hampain.

Ehkä minä kirjoitan vielä joskus kuvitelmastani ja oikeista kokemuksistani.

Miksi minua hävettää ja nolottaa mainita uskostani. Minulla olisi mitä kaivata kuoleman jälkeen. Haluaisin tavata Jeesuksen myös Kristuksena tunnetun. En tiedä mitä odottaa. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Hyvä niin. Uskon, ettei ihmisellä voi sellaista ollakaan, ainakaan mahdollisesti todenmukaista. Ehkä kuolema on sittenkin tyhjyyttä. En tietäisi uskoneeni mahdottomaan. En pettyisi.

En osaa selittää uskoani. Se on prosessi, se häilyy, se kyseenalaistaa ja välillä tietää todeksi. "Usko" ei kuvaa asiaa oikein. En minä usko, minä tiedän. 

Jokin minussa tietää.

Usko on liian tuttua, usko on vielä enemmän liian tuntematonta. Ei voi päättää uskoa, uskon on kehkeydyttävä hiljalleen. Liian tuttua kyseenalaistaaksemme helppoja opetuksia ja selityksiä. Liian tuntematonta halutaksemme ottaa selvää tai uskoaksemme helpot selitykset pinnallisiksi, puiksi metsältä.

Minusta ei ole kovinkaan tärkeää uskonko pilkulleen oikein ortodoksisen teologian mukaan. Tärkeämpää on sisäinen prosessi, keskusteluni itseni kanssa. Pyrkimykseni tavoittaa välähdyksiä kristinuskon absurdiudesta, mahdottomuudesta. Kenties perusta on liian yksinkertainen meidän ymmärtääksemme. Ihmismieli haluaa lokeroida, määritellä ja pistää kuosiin.

Rakkaus on kaikki mitä on.

Ei ihminen helpolla niele moista väitettä.