Hei

 

Osmo Soininvaara kirjoittaa uusimmassa blogitekstissään säätykierrosta mm. seuraavasti: "Huono terveys - erityisesti huono mielenterveys - ja taipumus päihteiden väärinkäyttöön merkitsevät Suomessa suurta riskiä sosiaaliseen laskuun."

Iski muhun salaman lailla. Näin mulle on käynyt. Tiedän sen, olen aina tiennyt, mutten ole oppinut vieläkään hyväksymään sitä. Mä sentään yritän sisäistää tätä armahtavaa tosiseikkaa, jotten syyttä suotta tuomitsisi itseäni, vaan pääsisin armahtamisen kautta eteenpäin elämässäni. Jos jatkan omaehtoisesti luuserin roolissa, niin en pääse siitä ikinä eroon, eikä mulla riitä kuunaan rohkeus ottaa ohjaksia omassa elämässäni ja rakentaa siitä aidosti viihtyisää taloudellisten reunaehtojen mukaisesti.

Olen sairastunut aikuisiällä kolmesti vaikeaan depressioon.

Eka kerralla peitin sen aggressiviseen itseni syrjäyttävään ideologiseen punkkariuteen ja hengenvaaralliseen päihteiden väärinkäyttöön. Mä oikein rakentamalla rakensin itselleni mun maailmankuvasta ja alakulttuurista entistä synkemmän ja mustemman vahvalla ripauksella mahdollisemman pessimististä linkolalaisuutta. Jätin opinnot kesken, pysyin pois töistä, katkaisin välit vanhoihin ystäviini jne. Mut pelasti rakkaus. Heittäydyin vuosiksi streitiksi ja ryhdyin opiskelemaan uutta ammattia.

Toka kerralla mä jo tiedostin sairastavani vaikeaa depressiota. Peitin sen hengenvaaralliseen päihteidenkäyttöön ja itsetuhoisiin seksisuhteisiin kenen kanssa sattuu ja missä aineissa sattuu. Katkaisin jälleen kaikki ystävyyssuhteet, jätin opinnot kandin papruihin, enkä yrittänyt töihin ja keräsin itselleni sairaalloisen tiiviin depressiivisen ystäväpiirin, jossa vahvistimme toinen toistemme masentuneisuutta. Porukasta ei saa livetä. Niin rakkaita kuin he olivatkin. Mä jopa kävin pari kertaa psykologilla ja mua tutkittiin eri sairaaloissa, mutta kampesin itseni ylös jostain kertyneen viisauden avulla. Tunsin lopultakin, etten halua vetää elämääni viemäristä alas, en varsinkaan isänä. Perustin myös oman musakaupan. Unelmaduuni.

Kolmannella kerralla mä sairastuin, koska aloin muistaa ja tiedostaa liikaa. En kyennyt enää patoamaan kaikkea koko elämäni ajan padottua. Tunsin eläväni heikoilla jäillä, tiesin eläneeni koko elämäni niin. Vahintään siitä hetkestä alkaen kun pohdin pikkulapsena pihakeinussa kuinkan paljon sattuisi jos tappaisi itsensä puukolla vatsaan viiltäen. Mä en halua tietää vieläkään tästä enempää. Niin. Musakauppakin jäi ja toimiva suhde Lumikon kanssa ja yritin kolmannen kerran viedä itseltäni hengen päihteillä. Pelosta huolimatta mä menin neljä vuotta sitten lääkäriin, lähetteellä psykologille ja lähetteellä edelleen psykiatrille ja Kelan tuella jo kolmatta vuotta kestäneeseen terapiasuhteeseen. Tää on raskain ja tullee olemaan raskain kaikista vaikeista depressioista, mutta mun elämä muuttuu tämän myötä, koska mä alan tuntea itseäni, toimintamallejani, sudenkuoppiani ja aitoja haaveitani. Pikkuhiljaa eteenpäin.

Miten tämä liittyy Soininvaaraan. Mä olen yksi elävä esimerkki tuhansista mielenterveyden vuoksi elämänsä hukanneista. Olen älykäs, olen omalla tavallani luova ja jopa kunnianhimoinen, muttei mistään ole mitään koskaan tullut, koska kaikki on aina katkennut sairastumiseen ja päihteisiin. Olen mä katkera. En voi sitä kieltää. Miksen sairastunut mielummin syöpään, reumaan, mihin tahansa oikeaan fyysiseen tautiin, niin olisin hyväksytty omissa ja muiden silmissä. Mieleltään sairaat on vain ja ainoastaan epäonnistujia. Siitä kiitos teille kanssabloggaajille, etten mä enää usko tähän.

 

- Johannes -