Hei

Minun on niin vaikea olla, että otin todella harvinaisesti kotona rauhoittavan. Se ei tuntunut auttavan yleiseen tuskaiseen pelkoon & jännitykseen, joten otin vielä puolikkaan särkylääkkeenkin. Jospa edes se helpottaisi jo viikkoja jatkunutta vatsan jännityskipua.

Pelkään huomisaamuista psykiatrille menoa aivan järjettömästi. Kenties siksi, että pitäisi vihdoinkin näyttää romahtanut tilani ja pyytää kaikkea mahdollista apua, mitä vain voisin mitenkään saada.

Tämä jatkuva jännittynyt pelkääminen omassa kodissakin luhistaa mut pikkuhiljaa.

Kirjoitin oheisen tekstin psykiatrille ja kaikille muille mahdollisille hoitaville tahoille.


Ongelmia

1.
Minusta on tullut todella pahasti arkea haittaavasti liikuntarajoitteinen, koska en kykene lähtemään kotoa ilman puolikasta rauhoittavaa tai pitkää henkistä valmistautumista. Usein kuluu kokonaisia päiviä, etten saa poistuttua ulko-ovesta, vaikka pitäisi käydä kaupassa ja hoitaa muita asioita. Usein kodin ulkopuolella iskee kaikesta keskittymisestä huolimatta vaikea paniikkihäiriökohtaus ja joudun palaamaan kotiin keskenkaiken.

2.
Paniikkihäiriökohtaukset iskevät nykyään myös kotona ja ahdistus/jännitys vaivaa koko ajan. Jännityksestä/pelosta johtuva vatsakipu ei lakkaa enää lainkaan ja on viikkoja jatkuneena todella tuskastuttavaa ja väsyttävää. En kykene enää rentoutumaan kotonakaan kuin harvoin. Olo on hereillä jatkuvasti kuin korkeanpaikankammoisella viiden metrin uimahyppytornin reunalla. Pahimmillaan tärisen ja lihakset menevät veltoiksi. Tämä ongelma kuluttaa minua kaikkein eniten, koska en saa lainkaan lepoa.

3.
En kykene keskittymään juuri mihinkään tuskaisen olon tähden. Täytän valveillaolohetket lähinnä tietokonepelaamisella ja skenaarioiden rakentamisella, koska puuhassa voi keskittyä hyvin pieniin ja yksinkertaisiin mekanistisesti hallittaviin asioihin. Jaksan lukea lähinnä nettiblogeja sekä muutamaa nettiforumia, koska tekstit ovat lyhyitä ja asia pysyy mulla juuri sen aikaa mielessä. Kuuntelen myös radiota netin kautta. Olemiseni kotona on supistunut keittiössä läppärin äärellä istumiseen. Olohuoneessa en uskalla oleilla. Sama ongelma oli myös edellisessä asunnossa. Olen kotonani kaksinkertainen vanki. En uskalla ulos, enkä olohuoneeseen.

4.
Kaikki mulle elintärkeät ja rakkaat arkea ylläpitävät harrastukset läppärillä puuhailua lukuunottamatta on mulle mahdottomia. En kykene keskittymään lukemiseen kuin toviksi kerrallaan eli en saa luettua kirjoja, en jaksa katsoa elokuvia, en käydä näyttelyissä, elokuvissa, konserteissa, ortodoksisissa palveluksissa tai missään. Liikunta on jäänyt kokonaan, jopa terveenä minulle rakas sisällä voimistelu on jäänyt kokonaan. Olen harrastanut terveenä paljon kaikenlaista eli muutos on erittäin dramaattinen.

5.
En uskalla mennä nukkumaan. Valvon siksi kunnes on pakko mennä makuulle. En osaa selittää miksi. Näen melkein joka yö ankaria painajaisia. Epäilykseni lapsena hyväksikäytetyksi joutumisesta tai muusta traumaattisesta tapahtumasta on selvittämättä, enkä uskalla lähestyä asiaa. Uskon ainaisen jäytävän pelontunteen johtuvan tästä.

6.
Sosiaalisuus ja kiinnostuneisuus ympäröivästä maailmasta ei enää johda mihinkään mun itseeni käpertymisen & jatkuvan paniikkihäiriön vuoksi. Sosiaaliset suhteet ovat rajoittuneet minimiin muutaman ihmisen tapaamiseen eli näen muita ihmisiä 1-3 kertaa viikossa. Kotiini en uskalla kutsua ketään.

7.
Seurustelusuhteen ylläpitämisestä on tullut ylivoimaista ja seksi aiheuttaa mulle vaikeita dissosiaatiohiriöitä, samaa tekee jo pelkkä fyysinen läheisyyskin. Mä enää dissosiaatiohäiriön iskiessä tyypilllisesti tunnista olinpaikkaa, aikaa enkä muita ihmisiä kuin ankarasti yrittämällä. Minusta tulee myös täysin kykenemätön huolehtimaan itsestäni. Pelkään naisystäväni kohtaamista ja suhde on käytännössä kariutunut, koska en uskalla tavata toisella paikkakunnalla asuvaa kumppaniani dissosiaatiohäiriöiden pelossa.

8.
Tämänhetkisestä diagnoosista puuttuvat kokonaan vaikea paniikkihäiriö (?) sekä dissosiaatiohäiriöt. Jälkimmäinen iskee joskus myös itsekseni ollessa, onneksi harvemmin kuin paniikkihäiriö.

Masennus on toistuvaa eli olen ollut samanlaisessa tilassa 80/90 lukujen sekä vuosituhannen taitteessa ja masennus on kestänyt aina useamman vuoden. Paniikkihäiriö ja dissosiaatiohäiriöt ovat vaivanneet minua koko aikuisiän haitaten normaalia arkea. Työ-, opiskelu- ja seurusteluhistoria on tästä johtuen repaleinen, enkä ole kyennyt rakentamaan itselleni perusturvallista elämää. Kuvaavaa on, etten ole kyennyt hakeutumaan päiväksikään töihin yhteenkään opiskelemaani kolmeen ammattiin.

9.
Mun koko todellisuuskäsitys on muotoutumassa vaarallisella tavalla edelliset hyväksyväksi eli olen rakentamassa suojamuuria, jonka mukaan kaikki nämä ja monet muut ongelmat olisivat normaalia, koska alan tottua niihin. Minun on vaikea nähdä omaa tilaani epänormaalina ja ongelmaa pahentaa huomattavasti vahva tarpeeni osoittaa ulkopuolisille ainoastaan iloisen pärjääjän roolia. En osaa, enkä halua hakea apua saatikka rehellisesti tarvita sitä ennen kuin viime hädässä, siis myöhään. Panostan näyttelemiseen niin voimakkaasti, että puolen päivän mittaisen sosiaalisen olemisen jälkeen saatan vetäytyä lopen uupuneena pariksi päiväksi asuntooni saamatta laitettua edes lämmintä ruokaa karttaen kaikkia kontakteja puhelin äänettömällä.

10.
Olen ollut nykyisen depression vuoksi poissa töistä kohta kolme vuotta, josta syystä talous on täysin kuralla. Rahat eivät riitä hampaiden hoitamiseen, silmälasien hankkimiseen, kodin laittamiseen, minkäänlaiseen päivittäisen arjen kohottamiseen. Pätkittäiset päätökset heikentävät vointia voimakkaasti, koska toimeentulo on ajoittain katkolla aiheuttaen suurta huolta & jatkuvaa stressiä tulevasta. Käytin myös tämänkertaisen depression alussa holtittomasti luottokorttia, mistä seurasi 9000 euron velat, koska en kyennyt silloin ajattelemaan asiaa minkäänlaisen tulevaisuuskuvan puitteissa.

Mitä tehdä?

1.
Tulisi selvittää mitä mun diagnoosiin todella kuuluu, koska tähänastinen perustuu mun antamaan todellisuutta huomattavasti parempaan valheelliseen kuvaan. Diagnoosi saatta tietenkin olla oikeakin, en tiedä.


2.
En tiedä onko minulla ollut koskaan oikeaa lääkitystä. Olen syönyt tähän mennessä yhteensä neljää SSRI-lääkettä ja kaikki ovat aiheuttaneet voimakkaita sivuroireita ja yleistä turtuneisuutta ja yhteyden katkeamisen omiin tunteisiin, mikä taas on tehnyt terapian yms. ylivoimaisen vaikeaksi, koska en saa kosketusta itseeni. Ainoastaan yhtä lääkettä pystyin ylipäätään syömään paria päivää taikka muutamaa viikkoa pidempään, eivätkä senkään kohdalla sivuoireet helpottaneet missään välissä. Olen ylipäätään herkkä lääkkeille. Puolikkaista rauhoittavista on onneksi ollut oikeaa apua paniikkihäiriöihin ennaltaehkäisevästi ja paniikin iskiessä. Syön niitä kuitenkin riippuvuuden pelossa mahdollisemman harvoin. Kuvaava on, että jo yksi kupillinen kahvia saattaa laukaista paniikkihäiriön.

3.
Reilun kahden vuoden 2 krt viikossa kestäneestä yksilöterapiasta oli oikeasti hyötyä. Ilman sitä en olisi kenties edes elossa ja vasta sen myötä kykenen hahmottamaan itseäni niin hyvin kuin pystyn. Terapian päättyminen kesällä paikkakunnanvaihtoon heikensi välittömästi vointia romahdusmaisesti. Tarvitsen lisää terapiaa. Kelan tukea on jäljellä reilut 20 käyntiä, mutta terapeutin etsiminen on ylivoimaista, eikö minulla olisi kyllä varaakaan omavastuukustannuksiin.

4.
Jonkinlainen vertaistukiryhmä ja sosiaalisen olemisen sekä itsestään huolehtimisen opettelu tulisi aloittaa perusteista ja lisätä sietokykyä pikkuhiljaa. Olen selkeästi erakoitumisen ja kotiini laitostumisen vaarassa.  


Toivottavasti te voitte paremmin.

- Johannes -