Hei

Kiertelen tämän illan blogistanissa ja herkesin kirjoittamaan seuraavan kommentin Auringonkukkametsän alkoholismi-tekstiin. Julkaisen sen kokonaisuudessaan ohessa, koska se liittyy pohdintoihini omasta tilanteestani:

-->

Hei

Olen elänyt itse toistuvien masennuskausien aikana aina myös päihdeongelman kanssa. Kahdella edellisellä kerralla vieläpä tietoisesti itsetuhoisena. Kirjoitin sattumalta tänään omaan blogiini seisovani tämän masennusjakson kanssa lopullisen alamäen rajalla.

En osaa sanoa miksi moni samalla rajalla osittain samoista syistä seisseistä ystävistäni ei kyennyt tekemään itseänsä ja elämäänsä arvostavaa päätöstä. Olen pohtinut tätä usein. Mikä minussa poikkeaa heistä, etten lopultakaan anna periksi.

Luulen sen piilevän kyvyssäni katsoa riittävissä määrin peiliin, pyrkimyksestä kaivaa esiin syy itsetuhoisuuteen, vaikka toisaalta päihteillä yrittää nimenomaan paeta sen musertavan syyn kohtaamista.

Moni ystävistäni kykeni lähestymään omia 'demoneitaan' mutta heidän halunsa ja voimansa loppuivat aina viime metreillä. Pahimmillaan puolitiehen jääminen toimi varmempana tekosyynä juomiseen kuin tietämättömyys, koska siitä saattoi rakentaa perustelun omalle vastuuttomuudelleen: "Minulle on käynyt näin, joten en voi muuta kuin..". He siirsivät juomisen syyn omilta harteiltaan, eivätkä ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää puhuvansa kahdesta eri asiasta eli syystä ja syyhyn reagoinnista.

Tämä ei minusta edes liity millään lailla järkeen/älykkyyteen, koska moni kykeni ja kykenee edelleen näkemään muiden kohdalla samat mekanismit kristallinkirkkaasti, mutta omassa elämässä tilalle astuu tiedostamaton sokeus.

En tiedä mikä auttaisi ihmisiä kohtaamaan itsensä rehellisemmin.

Ehkä heiltä puuttuu kriittisessä vaiheessa jonkinlainen sisäinen hälytyskello. Minulla se toimi kolmen viikon sisään kahdesti, joka riitti peilin eteen astumiseen. Yritin ensin tappaa ihmisen humalassa (liittyy omiin demoneihini) ja toiseksi ystäväni soitti minulle tuohtuneena kuulleensa kuinka olin toisen ystävän luo kylään tullessa marssinut suoraan keittöön ja avannut ekan silmiin osuvan olutpullon. Sit vasta sosiaalisesti kysymään mitä kuuluu.

Miten pahasti vääristyneitä vastuunkannon ja syyseuraussuhteen tajuamisen täytyy olla, etten olisi huomannut toimissani mitään hämmentävää. Olisin voinut syyttää etnopizzeriaan riehumaan tullutta skiniä taikka epäkohteliasta emäntää, joka ei älyä tarjota ensitöikseen juotavaa. Sen sijaan jokin minussa heräsi pohtimaan yleistilannetta sekä varsinkin tota taponyritystä.

Huomaan nyt jälkeenpäin miten pihalla mun elämysmaailma oli noina viikkoina. Fyysinen ja henkinen kosketuspinta maailmaan ja omaan itseen olivat aivan turrassa alkoholista, rauhoittavista ja mielialalääkkeestä. Ikäänkuin ja todellisesti kaikki tuntosarvet olivat karrelle palaneita ja toimintakyvyttömiä. Aivot kuitenkin vaativat virikkeitä, joten niitä luo itse ja hakee äärikeinoilla, jotta ne puskisivat sekaisin olevan hermojärjestelmän läpi. Lisää viina, lisää pillereitä, väkivaltaa ja kostoa henkilölle, joka on täysin syytön sinun kärsimyksiisi. Minua suorastaan pelottaa miten lähellä rajaa olin ja olen edelleen. Enhän mä nähnyt skinissä skiniä vaan aivan muun henkilön, jota vastaan uskalsin kerrankin nousta. Tosin itseluodussa valhemaailmassa.

Mikä on se siemen, joka puhkeaa esiin rajalla. Miksi se on toisilla ja toisilla ei. Minua auttaa kokemus ekasta itsetuhoisesta kaudesta. Omasta hengettömäksipäihteilystään kuiville selvinnyt elämäni suuri rakkaus sanoi minulle eräs päivä eteisessä, että sinulla on Johannes kaksi vaihtoehtoa: Hän tai päihteet. Jokin minussa kykeni valitsemaan ensinmainitun suhteen vuosien päästä kohdattuun eroon saakka. Se antoi minulle kokemuksen toisenlaisesta elämästä, joka tuntuu rehellisesti elämältä ilman kaikenturruttavia kemikaaleja. Ilo on iloa ja suru surua, eikä kaikki energia kulu omien tunteiden kemikaaleilla säätelyyn.

Tähän esimerkkiin viitaten mä itse arvostan yli kaiken rehellisiä ystäviä, jotka eivät epäröi liian kauan sanoa tilannetta kuin se todellisuudessa on. Hyvää tarkoittava auttaminen ja välittäminen saattaa pahimmillaan toimia juuri sinä resurssina ja voimatekijänä, joka mahdollistaa kuiluun luisumisen ja siellä pysymisen. Saattaa kuulostaa julmalta sanoa näin, mutta luulen olevani oikeassa monen tragedian kohdalla. Vastuu luisumiseen on silti aina ja edelleen luisujalla itsellään.

Niin tai näin. Toivotan kaikille päihdeongelmaisten läheisille voimaa kantaa omaa elämäänsä itsensä ja hyvinvointinsa muistaen !!!

- Johannes -