Ei kuunaan


Lähden puolen tunnin kuluttua keskustaan juomaan rohkaisuoluen ja tapaan sen jälkeen vanhan miespuolisen opiskelukaverini vuosien takaa. Olemme ryhtyneet tietoisesti rakentamaan ystävyyttämme uudelleen ja keskustelleet vakavista aiheista. Mä lähden tänään hänen mukaansa pokaamaan naisia. Apua! Enhän mä osaa, eikä mulla ole riittävää itsevarmuutta, sellaista "mä haluan sut" asennetta.

Emme kumpikaan halua ainakaan tällä hetkellä päätyä aina samaan tilanteeseen. Herätä aamulla itseään kymmenen vuotta nuoremman gradua tai väitöskirjaa viimeistelevän humanistinaisen vierestä. Mä olen pohtinut tämän perinnäisen tapahtumienkulun mielettömyyttä jo pidemmän aikaa, kohtasin ystävässäni samoin tuskailevan kaltaiseni miehen. Meitä on kaksi ja me haluamme edes yrittää muutosta.

En taida onnistua. Pukeuduin mustaan pukuun, mustaan paitaan, värikkääseen krakaan, unohdan tänään kaikki hipahtavat, SS ja muut turvallisen oloiset asusteet, koetan uutta. Vaikka pukeudunkin usein pukuun ja krakaan pidätän itselleni oikeuden liittää asuun jonkin kummallisen yksityiskohdan kuten SS-upseerin lakin tai muuta sellaista. Jätän ne kaikki tänään väliin ja tunnen itseni heti epävarmemmaksi. Ei tämä taida toimia. Kaikkein vaikeinta minulle on luopua turvallisista asetakkipäällystakeista ja laittaa sellainen musta taksikuskitakki. Yök ja oksennus. Mulla on niin helvetisti vaatteita, että löydän kaapeista usein kuteita, joista en edes muista niitä hankkineeni.

Luulenpa, että kelaan asuvalintaani vielä taaksepäin ennen kuin poistun ulko-ovesta.

Mä en ole koskaan tajunnut yhtään mitään flirttailusta, en huomaa sitä, enkä osaa sitä harjoittaa. Olen kirjoittanut joskus aiemminkin sokeudestani normaaleille tutustumisheitoille. Minulle käy usein, että joku ystävistäni sanoo: "Huomasitko Johannes kuinka toi tarjoilijatar flirttaili sulle." Mä hämmennyn ihan aina samoin: "En mä mitään huomannut." Kenties juuri sokeuteni saattaisi selittää miksi olen seurustellut 10 kertaa ja sänkykumppaneita on kertynyt kaikesta avuttomuudestani huolimatta kymmenittäin. Lakkasin laskemasta jossain vaiheessa. Taidan olla aika turvallinen valinta. Ongelma piilee siinä, että mä päädyn tilanteisiin tiedostamatta miten niihin tulikaan taas ajauduttua. En siis valitse itse kenen kanssa pussailen, en ainakaan useinmiten, koska omat yritykseni päättyvät useinmiten rukkasiin ja toteamukseen: "Ollaan ystäviä." Turvallisuuden varjopuoli. Paha sellainen.

Kaksikymppisenä olin röyhkeämpi ja menekki oli myös siksi parempi. Nykyisinhän mä juoksen oikeasti karkuun, jos joku ihan sama kuka, nainen lähestyy minua. Johtunee prosessistani, olen vereslihalla. Minun tulisi antaa itselleni aikaa kysyä: "Haluanko minä ihan oikeasti tämän naisen? Vai ajaudunko kuten aina ennen tilanteisiin, joihin en aina olisi halunnut päätyä."

Pelosta ja rikki menneestä röyhkeydestä johtuen en enää ole vuosiin osannut suhteen aloittamista. Koko tämän vuosikymmenen olen ilmoittanut itseäni kiinnostaneille naisille yksinkertaisen ja lopullisen valinnan kysymyksenä ennen ekaa suudelmaa: "Haluan kanssasi suhteeseen. Haluatko sinä?" On selvää, että kaikki vastaavat aina EI. Nuorempana sentään tajusin poikani äidin ja Suorittajan kohdalla aloittaa suhdetta pikkuhiljaa ja teinkin paljon töitä saadakseni heidät. Miksi helvetissä minun pitäisi tietää nykyisin etukäteen miten suhteenrakentamisessa käy. Etukäteen. Ei sellainen toimi. 

Ja jos kaipaan muita kuin hipahtavia vaihtoehtonaisia, niin minun pitäisi ryhtyä pukeutumasan toisin. Mutta kaipaanko minä muunlaisia? Ahdistaa. Olisiko minulla mitään yhteistä uranaisen kanssa, joka ei olisi koskaan rikkonut lakia, ei kapinoinut missään, ei lukenut mitä minä olen lukenut.

Äh. Pitää lähteä & jättää äkillisesti noussut ahdistus sikseen.

- Johannes -