Hei

 

Pääsi tänään itku täällä maalla. Pitäisi palata puolentoista viikon kuluttua kaupunkiasumiseen ensi kesään saakka. Takana pari kuukautta askareineen tässä ihanassa paikassa ja muutama laavureissu sekä lyhyt vaellus. Onpi ollut parhainta terapiaa minulle. Keho, mieli ja sielu ovat saaneet levätä ensi kertaa vuosiin ja lääkkeet ovat jääneet purkkiin.

Kontrasti kaupungissa olemiseen on järkyttävä, suorastaan kuilumainen.

Seuraavaa pohdiskelin pitkin päivää:

 

1.

Olen ollut aina oireeton ja pärjännyt ilman lääkkeitä luonnossa tai maalla. Tunnen olevani kotonani rauhallisessa ja yksinkertaisessa luonnonläheisessä ympäristössä.

2.
Kaupungissa modernissa opiskelu- ja työelämässä olen ollut aikuisista vuosista useammat vuodet vaikean depression kourissa kuin terveenä.

3.
Tarvitsen kaupunkielämässä jatkuvasti lääkkeitä ja mielenterveyspalveluja kyetäkseni pärjäämään kuten muut ihmiset.

4.
Kaupungissa on mulle liikaa kaikenlaisia ärsykkeitä, meteliä, hälyääniä, ihmismassoja, kiirettä, suorituksia jne. joista selvitäkseni tarvitsen lääkitystä, jollen pakene baarielämään.

5.
Mielenterveystyön päällimmäisenä tarkoituksena on sopeuttaa ihmiset moderniin elämään eli toimintakykyisiksi työelämässä ja pärjäämään omillaan poissa sairaala- tai avohuollosta. Muulla ei ole mitään väliä.

6.
Kun ennusteen mukaan vain 2% ikäisistäni mun diagnoosin omaavista ihmisistä kykenee enää palaamaan yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi, niin olenko minä tosiaan yhteiskunnalle velkaa, että edelleen yrittäisin yrittämästä päästyäni?

7.
Olen leikkinyt tätä paskaleikkiä koulussa kykenemättä vaikuttamaan leikin sääntöihin. Joko vihoin riittää. Miksen saisi ryhtyä elämään minulle ominaisella tavalla puolierakkona maalla?

8.
En leiki enää. Mikään mikä ei edistä suoranaisesti mun mahdollisuuksia asettautua maalle toimii mun hyvinvointia vastaan ja suhtaudun sellaiseen täysin kielteisesti. Pitäkää lääkkeenne ja materiaalinen hyvinvointinne. Mä haluan elää mun tavalla.

9.
Mielenterveys- ja toimeentulokysymykset ovat ennenkaikkea ideologisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, joihin katson mulla olevan oikeuden olla eri mieltä kuin valtakoneisto. Uskon vakaasti, että osa ihmisistä ei kertakaikkiaan selviä nykyisessä asuin- ja työympäristössä. On perkeleellisen väärin, että heidät diagnosoidaan sairaiksi ja koetetaan "parantaa" kemikaaleilla.

10.
Surkeinta on, ettei kaltaisillani ihmisillä ole minkäänlaista äänitorvea julkisuudessa eikä puoluekentällä.

11.

Koska en päässyt eläkkeelle, en tiedä miten onnistuisin muuttamaan maalle pysyvästi. Voisin ehkä keksiä tälle talvelle jonkin tilapäisratkaisun. Tämä paikka, missä olen, ei ole minun ja tänne en voi muuttaa.

 

- Johannes -