Hei

11th_hour_saver.jpg

Takapakkia, takapakkia.

Nukuin eilisen päivän, en uskaltanut kauppaan ja sain syödäkseni siten pelkkiä keitettyjä perunoita. Valvoin aamuviiteen elokuvia katsellen, nukuin painajaisia nähden. Heräsin äitienpäivään kymmeneltä. Katselin elokuvan, imuroin, etten tukehtuisi pölyyn, uskaltauduin kauppaan, söin paskaruokaa ja nukuin uudelleen.

Heräsin juuri, mutta pysyn hädintuskin hereillä. Keitän kahvit. Ajattelin katsella pari ympäristödokkaria, jos jaksan. Istuisin mielummin ulkoilmassa takapihalla, mutten uskalla. Ihmiset näkisivät minut.

Aurinko on laskenut pilven taakse, tuulee, avoimesta takapihan ovesta, puskee kesäistä tuoksua ja raikasta ilmaa. Tunnen itseni sairaaksi, vammaiseksi ja hirviöksi, joka lymyää kolossaan.

Koetin takapihaa. Lämmin tuuli hyväilee ihoa ja mieli kirkastuu hieman, mutta tunnen itseni jotenkin typeräksi siinä parveketuolilla. Tässä minä istun ilman mitään tekemistä ja syytä. Joku varmaan katsoo minua vastapäisen talon ikkunasta ihmetellen. Laatat tuntuvat lämpimiltä ja karheilta paljaita jalkapohjia vasten. Miksei minulla ole ylemmän toisen kerroksen asuntoa. Eläisin kesän parvekkeella, voisin nostaa bambuverhon suojaksi maailmaa vastaan, syödä, nukkua, lueskella ulkona. Voisin nukkua öitäkin ulkona. Se tuntuisi niin paljon turvallisemmalta ja kotoisammalta kuin sisällä kotona. Ei siinä ole mitään ristiriitaa. Koti edustaa mulle muistoissa hengenvaaraa. Siksi en soita äidille. En halua muistaa.

picture_1.png

Minua ahdistaa suunnattomasti kaikki perhejuhlat, äitienpäivät, joulut, isänpäivät, pääsiäiset, kaikki. Minulla ei ole perhettä ja muistoni perheestä ovat kamalia, myös lyhyeksi jääneestä omastani, jossa lapseni äiti hyväksikäytti kiltteyttäni kympillä. Siitin lapsen, jäin syntymänsä jälkeen koti-isäksi, äitinsä kirjoitti gradun ja valmistui, heitti sit paperit ulos saatuaan mut pihalle vailla minkäänlaista ennakkovaroitusta. Mun olisi pitänyt valmistua seuraavana talvena. Ryhdyin sen sijaan juomaan itseäni hengiltä. Onneksi mä rakastuin ja luovuin jopa vuoksiksi kaikista päihteistä itseni ja rakkauden tähden. Kunnes mut heitettiin pihalle, koska en ollut tarpeeksi menestynyt tulevaksi perheen isäksi. Tiesin tämän, tämän hän minulle sanoi jo alkuvuosina, mutten uskonut. No, ei voinut mitään, vaikka eroriitelyyn meni yli vuosi. Eihän meillä mitään muuta eli mun mielestä oikeaa syytä eroon ollut. Kumppanin piti rakentaa sellainen, enkä minä ymmärtänyt mistään mitään, joka avuttomuus purkautui riitelynä. Enkä mä osaa riidellä, koska en osaa puolustaa itseäni ja mikä tahansa äänen korotus muistuttaa väkivaltaisesta lapsuudesta ja menen palasiksi tai huudan itse kurkku suorana, mutta turvautumatta väkivaltaan. Ja koen syyllisyyttä ja siihen kumpikin nainen pyrki. Saattamaan minut syylliseksi, vaikken ollut tehnyt mitään. En minäkään kiltti aina ollut, en todellakaan, mutta kumpikin kuvio meni jotenkin väärinpäin ja nurinniskoin. Ehkä mä edelleen vain kuvittelen, en tiedä. Onko sillä merkitystä.

Olen tehnyt töitä itseni kanssa jälkimmäisen eron jälkeen. Olen lannistanut huutajan itsessäni. En ole korottanut ääntäni sen jälkeen kuin kerran pari työkaverille, kun hän on tehnyt kaikkensa saadakseni minut räjähtämään ilkkumalla ja herjaamalla. Kuulemma kiinnosti saako mut suuttumaan mitenkään. Aikuista.

11th-hour-j-logo101.jpg

Kerronpa mikä oli se veruke, jolla lapseni äiti heitti mut pihalle. Hänen vanhempansa olivat käymässä ja pääsimme pitkästä aikaa ulos yhdessä. Jotain bändiä me kai menimme katsomaan. En muista. Illan loppupuolella hän kysyy olisiko täällä ravintolassa joku jota haluaisin naida, silleen kiinnostavaa. Minä, että mitä häh. Ei ole, koska en mä halua ketään muuta kuin sinut. Hän inttää, että pakko olla ja sen sellaista. Minä osoitan jotain sattumanvaraisesti, ihan sama ketä, että pääsisi rauhaan moisesta typerästä kysymyksestä. Sitten hän kertoo omansa ja MENEE sen pöytään istumaan ja häviävät yhdessä paikalta. Minä olen niin järkyttynyt, etten saa toimittua mitenkään. Palaan kotiin. Enkä voi sanoa missä avovaimoni, heidän tyttärensä on, koska en halua kertoa ilkeää totuutta, pohdin, että tälle täytyy olla jokin pätevä syy, etten vain ymmärrä. Äitinsä haukkuu mut pataluhaksi rikolliseksi, joka on hylännyt tyttärensä sammuneena jonnekin ojanpohjalle, minä olen hiljaa. Mitä minä voisin sanoa. Kukaan ei nuku, paitsi vauvamme. Onnellisen tietämätön. Joskus aamulla hän kömpii kotiin, selittää jotain sekavaa vanhasta kaverista, jonka luona käynyt teellä, minä näen ilmeestään, ettei se pidä alkuunkaan paikkaansa, katsoo minua pilkallisesti.

Räjähdän. Minäkö tähän kaikkeen olen yhtä äkkiä syypää. Lähtenyt kotiin kertomatta hänelle, hän mennyt sen jälkeen jonkun ystävänsä luokse ihmetellen missä minä olen. Eihän tämä näin mennyt. Päässä ratkeaa, otan keittiötuolin, astun parvekkeelle ja pilkon sen saatanan tuolin tuhansiksi palasiksi. Istun parvekkeella itkemässä. Vanhempansa lähtevät vaitonaisina. On se väkivaltainen ja vastuuton hullu.

Taisin tavata heidät kerran sen jälkeen tuodessani joku joulu lahjoja omalle lapselleni. Väkinäinen kohtaaminen.

Voisin kertoa enemmän, mutta minun ei olisi pitänyt kirjoittaa tätäkään. Minun pitäisi puhua tästä kaikesta terapiassa. Pitkästä pinnastani, kuinka se räjähtää joskus vailla pidäkkeitä, poisluettuna väkivalta, johon en voisi sortua kokemani vuoksi. Miten näen itsnei syypäänä kaikkeen oman huutamiseni tähden ja ehkä sellainen olenkin ja onko sillä enää väliä. Mutta hänhän sanoi jo alussa, että heittää mut pois halutessaan perheen itselleen. Enhän minä olisi voinut sille mitään, vaikka yritin 8 vuotta. Niin. Mehän emme tosiaan puhuneet minään vuonna tulevaisuudesta, yhteisestä talosta maalla, lapsista, urasta tms, koska sellaista ei ollut, enkä ymmärtänyt sitä edes itse. En halunnut nähdä miten asiat olivat.

- Johannes -