Hei ja kiitokset aina ajatuksia herättävälle Jacarandalle.
En vain jaksa vastata tällä erää.


Istuin eilisen sunnuntain kavereiden kanssa pelaillen ja paskaa jauhaen. Oli oikein mukavaa, mutta liika sosiaalisuus uuvutti minut tyystin. Jaksoin äsken suurten ponnistusten myötä kauppaan, jotta saisin jotain helppoa einesruokaa (puikkeleita), koska en yksinkertaisesti jaksa väsätä mitään kaapeista löytyvää monimutkaista herkullisempaa ruokaa. Mulla on edelleen toisinaan ruoattomia päiviä, kun ei vaan jaksa. Onneksi ei enää perätysten tammikuun tapaan.

Raha-asiat saavat minut lyttyyn. Olen rehellisesti konkurssissa, enkä jaksa tehdä sillekään yhtään mitään. Kaupungille vielä yksi vuokra velkaa ulosottotoimistossa. Nämä syntyivät viime vuoden loka-joulukuussa kun olin pihalla koko maailmasta, enkä osannut huolehtia edes vuokranmaksusta. Häätö siis uhkaa heti, jollen pitäydy maksusuunnitelmassa tai maksa ajallani vuokraa. Mulle oli totaalinen yllätys, että ulosottotoimisto huolehtii myös mun kaupunginvuokranmaksusta. En voi neuvotella siitä kaupungin kanssa, jolla voisi kuvitella olevan jonkinlaista myötätuntoa asukkaitaan kohtaan. Jäljellä olisi vielä yksi vajaan 300 euron rästimaksu.

Sain Kelalta helmikuun sairausrahan perjantaina ja tili on jo miinuksella noin 200-300 euroa. Maksoin maaliskuun vuokran, vuokrarästin ja nettiyhteysrästin (Tää netti on mulle elinehto) ja satasen vipin kaverille. Sinne meni, eikä jäänyt mitään käteen. Maksamattomia laskuja vielä noin 160 euron edestä.

DNA muisti minua tänään sulkemisuhkauksella, jollen maksa tammikuun puhelinlaskua välittömästi. Ton mä tykkänään unohdin laskujen tärkeysjärjestystä aprikoidessani. Miten mä voin hoitaa asioita, jos puhelin on suljettu. (Mulla ei ole enää karhuttua 35 euroa.) Tärkeintä kuitenkin, etten sää häätöä, kaikki muu on joutavaa. Onneksi terapeutti jaksaa odottaa omiaan...

Mun pitäisi myös muka hoitaa kahden luottokorttini lyhennykset; yhteensä 400 euroa. No, joo. Noi mä olen saanut jotenkin maksettua tähän asti ja höylättyä heti takas tappiin.

Jos olis edelleen työkykyinen ja töissä, niin mitään tällaista ei tarvitsisi huolehtia. Laskin joku viikko sitten, että mun nettotulot ovat pudonneet sairauden myötä 650 euroa per kuukausi.

Olisin oikeutettu toimeentulotukeen, josta sain kuulla vasta äsken. Sossun huomioimat menot ylittävät mun nettotulot about 50 eurolla, joten en edes ymmärrä miten mä olen tullut toimeen tähän asti. Kasvattamalla depressiivisen välinpitämättömänä luottokorttilaskuja. Siis menoja on enemmän kuin tuloja.

En ole jaksanut huolehtia tulevaisuudesta. Ei ole kiinnostanut, ei ole ollut sellaista horisonttia minulla. Ainakaan riittävissä määrin.

Sain soitettua aamulla sossuun. Mun virkailija on tietenkin lomalla, joten sain vastineeksi epämääräisen "virkailija soittaa takaisin" lupauksen. Huoh.

Mä en jaksa enkä mä osaa hoitaa näitä asioita. Tartteisin jonkun virkailijan, joka neuvoisi ja auttaisi kädestä pitäen miten menetellä pankkien kanssa, kertoisi kaupungin toiselle haaralle, että älkää häätäkö sairasta ihmistä ja täyttäisi mun puolesta mun sossuhakemuksen.

Miten masentuneet ihmiset selviää tällaisista ???

Mun mielessä pyörii usein sairaalajakso, mutta joutuisin sitä myötä asunnottomaksi ja yhä pahempaan taloudelliseen jamaan.

Ei tässä ole mitään järkeä !!!

Jotain valoa:
Terapeutti oli todella iloinen mun vuodattaessani tätä samaa perjantaina. Tämä on kuulemma vahva tervehtymisen merkki. Niin varmasti onkin, koska mua alkaa kiinnostaa mun konkurssi ja haluan siitä pois.

Itkettää kympillä, puikkelit taitaa paistua karrelle ja terapeuttikin tän viikon hiihtolomalla. Kolkkoa naurua.

Johannes :(

P.S.
Miten mä teen tän? Aina.
Soitin karrelle palaneet puikkelit ja perusnamuussin sekä porkkanaraasteen syötyäni DNA:lle. Puhelun lopussa sekä minä että asiakaspalvelija nauroimme ja tammihelmikuun laskujen uusi eräpäivä siirtyi eteenpäin kolmella viikolla. Mä osaan näytellä ja olen aina osannut iloista nauravaista kunnon heppua.

P.P.S.
Keskiviikkona psykiatriaika, josta riippuu koko mun tulevaisuus. Tartten sekä sairauspäivärahaa että terapian jatkoa varten psykiatrin lausunnon. En saa nukuttua kun mua jännittää mitä se sanoo ja kirjoittaa. Jollei kirjoita mulle piiitkäää sairaslomaa ja terapiasuositusta, niin olen kai sitten ns. terve ja työkykyinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Menisin töihin istumaan nurkkaan ja vaatimaan palkkaa, vaikken jaksaisi tehdä mitään. Ja voinkomä sanoa psykatrille, etten mä syö enää lääkkeitä ja voin siksi paremmin. Miksi vitussa lääkärit kirjoittaa aina vaan maksimissaan kolmen kuukauden pätkiä, jolloin tulot ovat aina katkolla tasaisin väliajoin lisäten ahdistusta maksimaalisesti, miksi mun koko kuluva vuosi riippuu ihmisestä, jota en ole nähnyt koskaan ja jonka kanssa mulla on aikaa 45 minuuttia, kun mun terapeutti olisi se oikea henkilö kertomaan miten voin ja millaista apua tarvitsisin. Tässä ei todellakaan ole yhtään mitään järkeä.

Mä olen harkinnut jo useamman viikon, että mä yksinkertaisesti uhkaan tappaa sen psykiatrin, jos se alkaa puhumaan, etten mä tartte lisää sairaslomaa taikka terapiaa. Mitä hävittävää mulla on? Vankilassa ei tarvitsisi huolehtia mistään. Vois vaan olla vailla huolta ruoasta ja lämmöstä. Tää kuulostaa aika pahalta. Mutta tällaisia mun päässä liikkuu. Nurkkaan ajetun eläimen ajatuksia.

Eniten mä pohdin tässä skenaariossa sitä mitä mun asunnolle ja tavaroille tapahtuisi, jos jatkaisin keskiviikkona psykiatrilta suoraan pidätysselliin ja vankilaan. 

Maksaisko joku viranomainen silloin mun vuokran ja tulisi kertomaan millaista apua ja tukea saisin mistäkin.


Pitää ottaa selvää...

Mulla taitaa taas hieman heittää mun todellisuustaju. Aarrgh. Tää ei ole mukavaa.

Jospa sanoisi ihailevansa Pekka Auvista. Soittaisikohan sossutäti sit ihan oikeasti?


MIKSI VITUSSA mä en vaan voi saada vaikka kahden vuoden turvallista ja kerralla päätettyä saikkua, ettei tartteis pelätä jatkuvasti oman toimeentulonsa puolesta. Tää jatkuva pompottelu viranomaiselta toiselle vie kaikki vähäisetkin voimavarat.

Ja en edes halua ajatella millaista elämä on kun on itse samassa kunnossa kuin minä ja pitäisi vielä huolehtia sairaasta lapsesta, joka myös tarvitsisi hoitoa ja tukea. Toisaalta sit olisi joku syy jaksaa.

Jaksoinhan minäkin just tasan niin kauan kuin mun poika asui mun luona eli romahdin about päivälleen tasan vuosi sitten kun poika muutti pois.

Ei tarvinnut enää jaksaa toisen vuoksi.