Hei


Minä liikutuin vastauksistanne.

Kommentoinpa niitä näin yötuimaan, vaikka pitäisi jo maata nukkumassa aamuista vihoviimeistä terapiaa varten. Elokuussa jatkunee. Siihen luotan, uskoakseni perustellusti.

Terapeutti on selvittänyt mulle näitä mun aallonpohjia ja toisaalta vuorenhuppuja, missä nytkin fiilistelen. En malta mennä edes nukkumaan ajoissa. Elän kaite aika harvoin, viime vuosien kuluessa, tasapainoisena minunani. Useammin reagoin traumaattisiin muistoihini ja ulkoa tuleviin herätteisiin jonkin traumaattisen mallin mukaan. Parhaillaan näyttelen selviytyjää, mikä menee sekin överiksi, koska uuvutan valvomisella ja sosiaalisuudella sekä puuhailulla itseni & romahdan aallonpohjapersoonaan. Ihmekös tuo kun en saa apua, koska lääkärissä vaihdan päälle useinmiten iloisen selviytyjän roolin. Olen huomannut pärjääminän yhden tehtävän olevan tarkoituksellisen totaalisen väsyttämisen. Pakotan itseni lepoon, koska en osaa antaa itselleni lupaa lepäämiseen.

Sitten kommennteihin:

> Delfinsin nainen ja (nais-)pappi olivat ainoat joilla oli mitään järkevää sanottavaa. Ja noistakin oikeastaan vain ensimmäisellä.

No, uskovana musta se naispappi puhui myös ylen fiksusti. Rippi on ensisijaisesti sielunhoidollinen keskustelu tarkoituksena auttaa sitä ihmistä. Kyseessä ei ole laisinkaan juridinen synninpäästö tai mikään oikeudenkäynti papin ja kirkon taholta, kuten populaarikulttuurista voisi päätellä.

> Jaksamista, Johannes. Jatka kirjoittelua, se ehkä edes vähän helpottaa.

Helpottaa. Helpotti jo. :)

> Ja onnea kolmivuotiselle! :)

Kiitos. Minä en kokenut tätä onnittelua negatiivisena, vaan onnitteluna siitä, että olen jaksanut nämä vuodet.

> Tuo mitä kerrot, kuullostaa lohduttomalta. Ei tukea, ei rahaa tukeen jatkossa. Seinä vastassa.

Masentuneen & traumaattisen ihmisen maailmankokemus mustaa kaikki kuin istuisi kuivan kaivon pohjalla. Mun tilanne ei ole niin surkea kuin sen itse koen. En olisi selvinnyt näin pitkälle ilman mun draiviroolia, joka saattaa mua eteenpäin. Hoitaa raha-asioita ennen kuin ne romahtaa kokonaa, tappelee hoidosta ja menee kylään, vaikka maailma kaatuu just päälle.

Olisi kyllä helvetin paljon helpompaa tervehtyä, jos olis taattu toimeentulo muutamaksi vuodeksi, eikä näin 1-6 kk kerrallaan. Tää on musta pahin vittumaisuus puutteellisten terapiaresurssien ohella minkä kouriin mielenterveyspotilaat joutuu. Jatkuva kamppailu toimeentulosta stressaa aivan älyttömästi.

> Mitäpä siis jos haistattaisit pitkät koko paskalle?

Mulla on just tollanen fiilis. Lähetin psykiatrille haista paska meilin kertoen etten mä enää varaa aikaa, jollei se ota mun traumaattisuutta ja hyväksikäyttöä tosissaan. Sahaan kenties omaa oksaa. Pääsee yhdestä potilaasta eroon. Huoh. Helpotti kuitenkin näyttää vihaa ja pettymystä.

> Olla möllöttäisit, elelisit hetken ja päivän kerrallaan miettimättä miten vaikeaa on. Keskity ajatuksinesi siihen mitä kunakin hetkenä teet. Ota peruna käteen - kuori peruna. Laita peruna suuhun - tunne sen maku. Jne. Joinakin hetkinä saattaa olla jopa niin mukavaa, että menneisyyden kauhut eivät sillä hetkellä muistu mieleen!

Just tätä mä olen opetellut koko kevään traumaterapiassa. Mun kyky olla läsnä kehossa ja hetkessä on rikki ja pahasti puuttellinen. Paska homma, koska läsnäoleminen on terveyttä ja voimaa sinällään. Mutta ei auta kuin opetella ottamaan peruna käteen. Opin pikkuhiljaa.

Opin myös pikkuhiljaa pois övereistä keinoista läsnäolon tunteen hakemisessa. Tahallinen itsensä väsyttäminen, tahallinen nälässäolo, tahallinen ryyppääminen, tahallinen paleleminen, itsensä vahingoittaminen yms. Noi kaikki on vähentyneet hurjasti.

> En tiedä minkä verran katkeruus hankaloittaa elämää. Nykyään puhutaan paljon anteeksiantamisesta. Anteeksiantaminen ei tarkoita että hyväksyy tekoa vaan että vapautuu sen muistelemisesta. Tapahtunut on joka tapauksessa jo tapahtunut - sitä ei saa millään tekemättömäksi.

Näinhän se menee. Täytyy antaa itselleen anteeksi. Muutoin jumittuu pahaan oloon ja rakentaa persoonansa sen varaan. Näinhän mullekin on jo käynyt. Siitäkin opettelen pois. Mussa on ollut ja on toki edelleen mielettömän herkkä ja empaattinen ydinminä, mutta pienenkin trauman herättävän asian edessä, mihin saattaa riittää kehon tietty asento tai tietty ulkolämpötila, simbsalabim, muutun pahaksi oloksi.

> Törkeää hyväksikäyttöä on vaikeaa (jos ei jopa mahdotonta) antaa anteeksi. Silti se lienee ainoa mahdollisuus vapautua asiasta?

Ei ole muuta tietä.

No, kuolema tai itsensä kokonaisvaltainen turruttaminen päihteillä, mikä johtaa edelliseen. Näitä en kaipaa.

> Paskan tempun teki, tosi paskan. MUTTA: Se on ollutta ja mennyttä. Karman laki pitää huolen, että tekijä tuntee tekosensa nahoissaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Tuntee jo nyt. Mutta tästä en voi mitään puhua.

> Sinun ei tarvitse kantaa sitä taakkaa, että kantaisit muistoja ja katkeruutta mielessäsi.

Miten vaikeaa luopua kivirepustansa.

> Tänään aurinko paistaa ja perhoset lentävät!

Tänään on ollut draivista huolimatta hyvä päivä :)

> Aina voi mennä päivystykseen ja uhata vetää ranteensa auki jos ei pääse suljetulle. Kummasti alkoivat ottaa oireeni vakavammin, kun papereissa luki "itsetuhoinen" ja että minua oli pidetty suljetulla viikko.

Tätä mä olen pohtinut useasti ja useasti olen aikonut näin tehdä. Olen tästä kirjoittanutkin synkimpinä hetkinä.

En uskalla toteuttaa sitä. Minua pelottaisi mennä mielisairaalaan osastolle. Pelkään kaite kun mun läheisin ystävä tappoi itsensä siellä. Ja mua ei huvita lääkkeilläturruttaminen. Tunnustan. Pelkoni ovat ennakkoluuloisia.

> Siellä on oikeasti ihanaa. Ihmiset vahtivat puolestasi, että syöt, juot ja nukut tarpeeksi. Aina on joku, joka kuuntelee, jos haluaa puhua. Ja jos ei halua puhua, saa vain olla möllöttää. Ahdistuslääkkeitä saa, kun menee ja pyytää. On kuin pääsisi lomalle ahdistuksestaan.

Näin olen kuullut ja näin minulle on useasti täälläkin kerrottu ja näin olen muiden blogeista lukenut. Kenties mua pelottaakin ja itse asiassa juuri seuraava minua estää. Mä en osaa heittäytyä avuntarvitsijaksi ja hyysättäväksi. Vaikka juuri niin minun pitäsi tehdä. Päästää itseni lepäämään. Kerrankin. Ei mun tartteisi aina vaan selviytyä. Vuodesta ja kuukaudesta toiseen.

> Olet jo pitkään kuulostanut siltä, että olet osastokunnossa. Tuon jälkeen minua ei kukaan ollut luokittelemassa terveeksi, vaan katsottiin huolestuneena ja nyökyteltiin.

Olen osastokunnossa päivän kaksi joka viikko. Minusta se ei riitä syyksi pyrkiä osastolle. Mä varmaan olisinkin osastolla ilman mun kumppania, joka huolehtii musta pahimmat ajat. Hän olisi vienyt mut useaan kertaan, mutta olen aina jyrkästi kieltänyt viemästä.

> Odottaa sitten, että joku tulee ja kantaa pois. Alkaa tehdä vastarintaa vasta, jos se pois ei olekaan mielisairaalan osasto.

Heh. Kuulostaa aika aktiiviselta. Osastokunnossa mä en ole tässä maailmassa, vaan kaukana pääni sisällä. En pahimmillani edes tunnista ketään, enkä kykene liikkumaan. Mites tää kuulostaakin yhtäkkiä aika pahalta.

> Ehkä pointti on se VAROVAINEN. Asia, josta puhuu pienesti ja kuin sivujuonteena, ei varmaankaan mene jakeluun.

Niinpä. Mutta mä en kykene puhumaan hyväksikäytöstä kuin terapeutille ja hänellekin vasta traumaoireista. Avauduin tästä asiasta ensimmäistä kertaa aiemmin viikolla. Murruin kokonaan. Mun keho mua pakottaa avautumaan vakavien oireiden kautta, koska mä en kestä niitä oireita yhtään enempää kuin muistoja ja mun on pakko tehdä jotain päästäkseni oireista eroon.

> Tuo Rampamielen metodi toimii varmastikin hyvin! Psykiatrit eivät ole ajatustenlukijoita, jotka tietäisivät että ihminen on totaalisen paskana ellei sitä sano ääneen, selkeästi.

Huuh.

Syvä huokaus.

Miten mä osaisin istua psykiatrin luona omana minunani, enkä pärjääjänä. Mun pitäisi uskaltaa olla rikki avoimesti ja PYYTÄÄ apua. Mutta kun avun pyytäminen ja rikkioleminen oli kielletty lapsena hyväksikäytöstä huolimatta, oli vaan oltava kuin ei oliskaan. Siihen mä olen oppinut ja sillä keinolla mä selvisin hengissä. Muutoin mut olis tapettu.

Alkaa itkettää. Mä alan muistaan näitä kaikkia asioita.

> Kenties yrität sinnitellä voimiesi äärirajoilla ja uskottelet välillä itsellesikin, että ihan hyvinhän tässä menee? (Ja lukijoillesi - niin kuin edellisessä kirjoituksessa.)

Täähän se ongelma on. Pärjääjäminä pärjää. Pärjää oikeasti. Edes harjaantunut ammttilainen ei huomaa mun taistelevan oikeasti voimieni äärirajoilla, jollen halua antaa vihjeitä. Koska pärjääjä pärjää, mä itsekin ajattelen pärjääväni. Poisluettuna ne päivät kun olen osastokunnossa.

Täähän on ihan helvetin älytöntä heittelehtimistä.

On mulla oikeasti myös tasapainoisia päiviä. Olen mä oikeasti paremmassa kunnossa kuin blogia aloittaessa kolme vuotta sitten. Mutta mä tulen menemään huonompaan kuntoon kun ryhdyn purkamaan muistoja terapeutin kanssa syksyllä. Toisaalta mulla on kenties silloin enemmän välineitä, joilla pysytellä pinnalla.

> On pilvin pimein ihmisiä, joista näkyy kilometrin päähän se, että menee tosi huonosti eivätkä he jätä sitä sanomatta. Heidän avunpyyntönsä ehkä syrjäyttävät muut - heidät, jotka yrittävät sinnitellä tai puhuvat pienemmin äänenpainoin.

Näinhän se menee. Eräskin fiksu ystäväni oli liian fiksu mielenterveystoimistolle. Osasi reflettoida itseään, eivät uskoneet masennukseensa. Tappoi itsensä mun sänkyyn. Mä en tapa itseäni.

> Olen täällä minäkin.

> Vaikka aina en osaa mitään sanoakaan, käyn kyllä kurkkimassa kuulumisiasi säännöllisesti

Juuri tällainen minua auttaa jaksamaan. :) Kiitos.

> Johannes, olet saanut hyviä kommentteja pohdittavaksi.  

Niin olen Miina :)

Oikeasti. Nämä ovat olleet helvetin tärkeitä juttuja.


Kiitos teille kaikille !
 


- Johannes -