Hei

 

Paljon olen mennyt eteenpäin. Välillä olen tuntenut itseni _pelottavan_ onnelliseksi. Olen oppinut viihtymään paremmin kotonani. Olen jaksanut puuhata vapaa-ajalla. Kumppanin kanssa ei olla riidelty enää joka päivä.

Kiitos kuuluu pitkälti terapialle, jossa olen oppinut käytännöllistä itsetuntemusta ja rentoutumistekniikoita sekä muita keinoja, joilla pysäyttää traumaattinen pahoinvointi alkuunsa. Sekä työnteolle, joka tuo muassaan mielekästä tekemistä sekä yhteisön, johon kuulua.

Elä maistuu. Välillä.

Mutta tämä viikko ei ole sujunut lainkaan. Työt jatkuvat. En jaksa. Kotona ei suju mikään. Fyysiset psykosomaattiset oireet musertavat minut allensa enkä saa edes nukuttua kunnolla. Yhtä aikaa liian monta estettä ja rasitetta, jotka estävät mua noudattamasta hyväksi havaittuja keinoja, joilla pysytellä heikoilla jäillä vajoamatta. Syöksykierre käynnistyy turhan pelottavan helposti. Alan hermostua ja väsähtää, en jaksa rentoutua, olo senkun pahenee pahenemistaan kunnes olen pohjalla.

Puhuimme tästä terapiassa. En pysty koskaan elämään normaalia elämää, jossa ei tarvitsisi tarkkailla ainiaan omaa oloansa katastrofien välttämiseksi. Mikäs siinä sinänsä. Näin monet tuhannet fyysistä sairautta kärsivät joutuvat elämään. Opettelu vie minulla aikaa vielä.

Pelottaa miten mä selviän tästä väliaikaisesta takapakista. Olisin varmasti tarvinnut viikon loman. Onneksi lähden vielä tänään pidennetylle viikonloppumatkalle. Siellä en aio uurastaa yhtään minkään parissa. Korkeintaan lepäilyn.

- Johannes -