Hei,


Olen lopen uupunut. Katkera. Lamaantunut. Pahantuulinen. Yritän elää hetkittäin mahdollisemman normaalia elämää yli voimavarojeni, mutta uuvutan itseni yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka osaankin suojella itseäni paremmin kuin koskaan aiemmin. Kertonee karusti kuinka paljon voimavaroja eheytymisprosessi vie.

Jäin töistä pois 2007 luulleen parin vuoden ajan palaavani takaisin töihin tuota pikaa, vaikka vointini ainoastaan heikkeni kaiken aikaa. Kaikki kolme työkokeiluyritystä epäonnistuivat pahasti. Vasta viimeisen jälkeen kesällä 2010 uskoin, etten ole työkykyinen ja ettei työkykyni taida palata koskaan ennalleen. Elin vuodesta 2007 lähtien ensin vuoden palkan perusteella lasketun sairaspäivärahan turvin ja sitten keväälle 2010 saakka määräaikaisella kuntoutustuella eli työkyvyttömyyseläkkeellä. Jotakin henkisestä tilanteestani 2007-2008 kertoo se, että otin täysin holtittomasti melkein 10.000 euron edestä luottokorttilainaa ylläpitääkseni samaa elintasoa kuin vielä töissä ollessa. Tipuin kesällä 2010 työmarkkinatuelle lääkärin kirjoitettua heikkotasoisen lausunnon ja sen tultua odotetusti hylätyksi sekä Kelan että eläkevakuutusyhtiön taholta. En jaksanut edes ajatella valittamista, enkä olisikaan saanut valitukseen minkäänlaista tukea mielenterveystoimiston taholta.

Hetkinen... Minunhan piti kirjoittaa kokonaan muusta aiheesta. Mites tässä näin kävi. Päässäni on käynyt jo toista viikkoa sellainen metakka lapsiosien mellastaessa, että haluaisin vain unohtaa, joten aihekin ajautui toiselle uralle. Huuh.

Pääsin onnekseni paikallisen sairaalan potilaaksi saaden ensimmäistä kertaa lääkärikseni pätevän traumoihin erikoistuneen psykiatrin. Hän kirjoitti minulle ensimmäisen pätevän ja asianmukaisen lausunnon, jonka turvin haen nyt Kelan myöntämän poikkeuksen turvin suoraan määräaikaista kuntoutustukea sairaspäivärahan sijaan. Eläkevakuutusyhtiön asenteesta kertoo se, että he sanoivat suoraan hylkäävänsä hakemukseni ennen kuin olivat edes nähneet sitä. Tällä kertaa aion valittaa ja saan luultavasti tukea sairaalalta. Sekä psykiatri että sairaalan sosiaalityöntekijä pitivät mun kohdalla pysyvälle eläkkeelle pyrkimistä parempana loppuelämän vaihtoehtona kuin työelämään palaamisen yrittämistä. Kuntoutumiseeni ja pysyvän eläkkeen saamiseen mennee vielä vuosia. Kumpikin tulevat olemaan raskaita prosesseja.

Miksi pysyvälle eläkkeelle. Kirjoitin Kelan hakemuksen tueksi kuusi liuskallista omaa tekstiä, koska eihän Kelan lomakkeeseen mahdu mitään. Kävin läpi koko elämänhistoriani. Aika surkeaa katsottavaa se oli. Koko elämäni on sujunut kaoottisesti ja repaleisesti. En ollut muistanut saaneeni lääkitystä "paniikkihäiriöön" lähdettyäni opiskelemaan armeijan jälkeen ja siitä eteenpäin säännöllisesti. Mullon ollut toistuvia erittäin huonoja jaksoja, joita ei ole osattu koskaan diagnosoida oikein ja koska en ole tunnustanut tilaani en ole edes yrittänyt saada oikeaa hoitoa pillereiden sijaan. Yhtään päivää en ole toiminut ainoassakaan kolmessa koulutukseni mukaisessa työssä. Olen ollut ylipäätään harvinaisen vähän työelämässä ennen vakityötäni. Siinäkin jaksoin toistuvien sairaslomien ja lääkityksen turvin ennen lopullista romahdusta. Romahduksetkin ovat toistuneet säännönmukaisesti. Tuntui aika hurjalta kirjoittaa elämänkaarta muistiin. Menneisyyteni on niin repaleinen tähän ikään mennessä, että vain kaheli työnantaja palkkaisi minut joskus vuosien päästä eheydyttäni. Todennäköisempää on myös terapeutin mielestä, etten kuntoudu enää koskaan työkykyiseksi, vaikka kuntoudunkin oman elämäni kannalta seestyneemmäksi ja onnellisemmaksi. Tilanne olisi toisenlainen, jos olisin saanut oikean diagnoosin ja erikoisterapiaa jo 20+ ikäisenä. Ehdin sairastaa ilman minkäänlaista hoitoa liian kauan ja koska elämäni on ollut aika pitkälle pelkkää kärsimystä dissosiaation vuoksi, haluan elää loppuelämäni nauttien siitä mistä pystyn tulevan pienen eläkkeen turvin. Jos sekin viedään minulta, en tiedä mitä teen.

Minua katkeroittaa helvetin pahasti ja lamaannuttavasti se, että olen jo ollut viisi vuotta tässä prosessissa ja tullee menemään vielä noin viisi vuotta ennen kuin pääsen eläkkeelle. Erityisesti tympäsee täysin ammattitaidottomat ja välinpitämättömät psykiatrit, jotka änkesivät minut vängällä masennuspotilaaksi tän vuoden alkuun saakka, vaikka selitin kaikille, ettei oirekuvaukset täsmää muhun. Olisinpa saanut oikean diagnoosin ja oikeanlaista terapiaa alusta lähtien. Siitä olen kiitollinen ja ylen onnellinen, että sain vihdoinkin pätevän psykiatrin ja oikean diagnoosin sekä pääsin traumaterapiaan jo 2010 että viime vuodeksi dissopotilaiden vakautusryhmään. Noi muutti mun koko elämän. Viime vuosi oli käännekohta !!! Siitäkään ei tosin ole vielä mitään varmuutta kustantaako joku mun terapiaa ylipäätään enää ensi vuoden alusta eteenpäin. Jollei pysähtyy eheytyminen kokonaan, jollen sitten jaksa työskennellä yksin ilman terapeutin tukea. Vaikeaa tulisi olemaan. Terapeutin mielestä tulen tarvitsemaan ylläpitävää terapiaa koko loppuelämäni. Tilanne olisi tossakin toinen, jos olisin päässyt prosessiin 20+ ikäisenä. Onneksi dissosiaatiota aletaan tunnistaa paremmin, joten nuoremmat potilaat saavat oikean diagnoosin varmemmin kuin me vanhemmat olemme saaneet. Olen tosi iloinen nuorempien puolesta :)

Kaikkein kamalinta on jatkuva epävarmuus kaikesta. Jatkaako sossu toukokuun loppuun päättyvää pitkää toimeentulotukipäätöstä. Pääsenkö määräaikaiselle kuntoutustuelle vai siirrynkö vain paskalta työmarkkinatuelta paskalle sairaspäivärahalle, joka lasketaan tällä kertaa työmarkkinatuen perusteella. Jatkuuko mun terapia ylipäätään. Rahaa ei ole. Unohdin eilen avaimen kotiin. Ovenavaus maksoi 20e. Teki hemmetin pahan loven loppukuun ruokarahaan. Että pitääkin vielä kaiken dissosiatiivisuuden tuoman hankaluuden lisäksi tapella myös peruasioiden kanssa kykenemättä ilahduttamaan itseään ja oloaan juuri millään mikä maksaa jotakin. Olen lamaantunut, näköalaton ja katkeroitunut.

En päässyt asiaan. En tahdo pärjätä osieni kanssa mentyäni uuvuttamaan itseni. En haluaisi enää kuunnella osiani, haluaisin lomaa,  ja niinpä he tulevat esiin psykosomaattisina oireina ja painajaisina sekä metelinä päässä. "Kuuntele mua!" En kuuntele. "Lähetän sun mieleen mielikuvia. Siitäs saat!" Pää täyttyy ihmisten kanssa kahvilla istuessani fotorealistisista mielikuvista hajuineen ja äänineen, jossa sotilaat ampuvat lapsia hiekkakuoppaan. Ammuttaessa ihmisen pään läpi kuuluu omalaatuinen ääni. Tekisi mieli huutaa ja karjua: "Apua! Viekää tää kaikki pois mun mielestä." Sanon ääneti: Anna mun olla, anna mun olla. "Miksei mua kuuntele kukaan?" Huutaa toinen lapsiosa toisessa reunaa päätä. Hän keksii lähettää omia mielikuviaan, jossa ... vielä pahempaa ... Korvissa alkaa soida, pyörryttää. Yritän jotenkin vaan selviytyä.

Olen saanut sovittua jollain tapaa osieni kanssa, että voivat painaa nappia halutessaan ottaa yhteyttä minuun. Napin painallus aiheuttaa piippausta mun korvassa. En jaksa tällä hetkellä kuunnella itse asiaa, mutta noteeraan piippauksen. Kiitos. Olet ottanut yhteyttä. En jaksa kuunnella. Palaanko asiaan joskus myöhemmin. Yritän myös tiedostaa mitä olen tekemässä parhaillani. Aika usein sitten kummiskin kuulen pienen äänen päässäni: "En jaksaisi tätä, miksei tehdä jotain muuta."

Ymmärsin vasta viime viikolla, että mussa asuu kymmeniä osia. Terapeutti ehdotti toissaviikolla, että alkaisin selvittämään osieni kanssa minkä nimisiä he ovat. Helpottaisi tunnistamista ja keskinäistä yhteydenpitoa sekä tietenkin mun ymmärrystä itsestäni. En ole vaan jaksanut edes aloittaa.

Voikaa hyvin, jooko!

- Johannes -

PS
Kiitos Pikkuiselle. Ilman hänen kommenttiaan olisin jättänyt tämän kirjoittamatta.