Hei,

Kesälomalla, rakkautta haikaillessa ...




Huoh. Uudet romaninaapurit ovat juhlineet toista päivää ja yötä parvekkeella. Miksi tossa samassa asunnossa asuu aina pelkästään häiriköitä. Pistääkö kaupunki niitä sinne tahalleen. Viitsi käydä valittamassa, koska asuja on haukkunut aina valittajat pystyyn. No, pitää soittaa isännöitsijälle, jollei meno rauhoitu iltaan mennessä.


Terapian viimeinen istunto olikin viime viikon keskiviikkona ennen heinäkuun lomaa. Kertailtiin isoja linjoja ja tulevaisuudennäkymiä. Luvassa selkenevää. Ihanaa kun elämä alkaa näyttää vähitellen elämältä ja lomakuussa odotettavissa paljon kaikkea mukavaa.



Vaan eipä kauaa kestänyt.

Sain yllättäen perjantaina kutsun kahden uuden tutun seuraksi toisen mökille. Hee. Mökki, sauna, järvi, grilli ja rauhallinen jutusteluilta. Ajelimme Seurallisen kanssa mökille, mutta isäntä vaan viipyi ja viipyi. Istuskelimme tunteja ilman avainta laiturilla. Sit Isäntä tuleekin paikalle kännisen mentaalitapauksen kanssa, joka vuodattaa tauotta surkeaa elämäänsä kaikille jatkuvasti, ei muista edes nimeäni, mutta itkee huutaa ja raivoaa sekä halailee tyyliin: "Sä olet maailman rauhallisin ja paras tyyppi.Anna mä halaan sua." Pääsimme vihdoin myöhään illalla Seurallisen kanssa saunaan. Tää tyyppi tulee perässä ja mölyää saunassa vaatteet päällä, polttaa itsensä tällä kertaa kiukaaseen, eikä saa kehoituksistamme huolimatta lähdettyä sen enempää pois kuin riisumattua vaatteitakaan. No, saunan jälkeen yritimme nukkua. Turhaan. Ilman muutamaa laiturilla nautittua olutta, olisimme voineet sentään ajaa pois. Nyt lähtö siirtyi aamuseiskaan kun keskellä yötäkään jaksanut.



Episodi sai mut jotenkin tolaltani. Pettymystä illasta toki. Odotin toisenlaista. Pettymystä Seurallisesta. Huomasin, ettei hänellä ole lainkaan yleissivistystä. Vaikeaa puhua mistään muusta kuin henkilökohtaisista ihmissuhdejutuista kun toinen ei tiedä yhtään mitään yhtään mistään. Eroansa puidessa me joskus tutustuttiinkin. Miksi tämä havainto tuntui musta järisyttävältä ja vaikealta. Isännän mä tunsin jo aiemmin ja olemme viettäneet pari oikein mukavaa mökki/koti-iltaa keskustellessa kaikenlaisesta ja hänen soittaessa haitarilla mun rakastamia 30/40-luvun iskelmiä. Hieno ihminen. Joka tosin huolehtii mentaalitapauksesta vastoin omaa jaksamistaan tarjotessaan ihan aina kuuntelevaa seuraa ja ymmärtäväistä asennetta. Mä en jaksais millään, enkä edes enää haluaisi, koska mun on pakko suojella itseäni. Mä en ylipäätään enää jaksa ihmisiä, jotka eivät edes aio tai halua tehdä ongelmilleen yhtään mitään. En mä jaksa auttaa aina samoissa asioissa vuodesta toiseen, jos ihminen itse ei laita tikkua ristiin asian kanssa, eikä suostu hakemaan tarvittaessa ammattiapua.



Kenties ilta sai mut muistamaan kaikkea kantamaani ajoilta, jolloin toimin ehdottoman typerän lojaalisti itsarikandidaattiystävien yms. tunkiona ja asioiden järkkääjänä.

Soitin exälleni Suorittajalle eräässä asiassa saatuani häneltä pitkän ja ajatuksia herättävän meilin. Puhelu venyi ja venyi aiheiden polviessa yhä uusiin uomiin ja hekottaessamme huumorillemme. Perkele! Miksen mä kykene löytämään itselleni uutta kumppania, jonka kanssa päät toimisivat niin hyvin yhteen. Tätä me on jauhettu terapiassa aika runsaasti kevään kuluessa ja alamme päästä pikkuhiljaa ytimeen, kun mä vain uskaltaisin sinne mennä. Viittaan hyväksikäyttöön ja siitä aiheutuneisiin moninaisiin ongelmiin seksuaalisuuden ja itsetunnon alueella. Ehkä joskus.




Moira muuttaa Hesaan. Löysi hienon asunnon eka yrittämällä. Hieno homma, erittäin hieno. Mutta tämänkin mä käänsin jotenkin itseäni vastaan. Mä olen jumissa täällä tuppukaupungissa, missä ei ole enää mitään tarjottavaa minulle. Ei mitään uutta, ei mitään paikkoja, missä en olisi käynyt kymmeniä kertoja, ei uusia naamoja yöelämässä, ei mitään. Pahinta on oikeasti, ettei täällä ole mitään nähtävyyksiä tai paikkoja, joissa viettää aikaansa näin kesäisin. Samaa tasoa kuin joku Suomen paskimmaksi kaupungiksi äänestetty Pieksämäki. Ja vaikeinta on, että mä tiedän osan tästä johtuvan vain mun asenneongelmasta. Mun mielimetsät, joissa tykkäsin vaellella ja uida lammissansa, on kaadettu 90-luvun lopussa. Vittu!

Mun piti mennä Finnconiin Manseen, mutta sielläpä ei olekaan enää kissatonta yösijaa minulle. Se siitä sitten rahattomalla. Naamoillekaan en pääse, koska liput oli myyty loppuun Finnconin selvitessä. Eikä veli perheineen tulekaan kylään ensi viikolla, eikä käydäkään yhdessä missään autoretkellä, enkä pääsekään heidän kyydissään Joensuuhun. Olisin päässyt tänään tutun kyydillä, mutta kaikki sikäläiset ovat lomamatkoilla poissa kotoa. Jumitun siis tänne romanien naapuriksi.

Puhuin veljeni kanssa eilen. Kateus ja katkeruus iski ties monennenko kerran viikon sisään. Lomalla jossain erämaassa perheen kanssa, hankintoja, kalareissuja, sitä ja tätä vielä, emmekä tulekaan sun luokse. Huoh. Märinää purinaa.

Eikä ole rahaa. Jätin tietenkin sairauseläkehakemuksen liian myöhään, eikä sosiaalitoimisto saa tehtyä päätöstä ihmisten ajoissa kesäloma-aikaan. Myin työkavereille keräilykamaa, sain ruokarahaa, lähetin kriittisimmät laskut faijalle, joka maksoi ne. Kiitos hänelle! Mutta onpa lomakuukausi. Upeaa.