694531.jpg

Kävin katsomassa pitkästä aikaa Jessica Dimmockin Ninth Floor Galleriaa. Kurjaa sanoa näin, mutta muiden surkean elämän katsominen ei helpota minua yhtään. Suru ja epäonnistuminen on suhteellista ja henkilökohtaista. Muistan käyneeni 19v Kööpenhaminassa, jossa näin yhdysvaltalaisen valokuvaajan diaesityksen maansa kurjalistosta ja laittomista siirtotyöläisistä. Aika karseaa katsottavaa. Paikalla olleet kaksi maanmiestänsä, nuoria reppumatkaajia, suuttuivat, ettei tämä ole totta. USAssa ei ole tällaista kurjuutta. Harmittaa, etten muista valokuvajan nimeä. Olisin kaivanut hänet esiin netistä. Läheisin ystäväni jäi reissun kuluessa matkalle LSD:stä ja tappoi seuraavana talvena itsensä mielisairaalassa. Ruumis löytyi vasta keväällä. Painui mieleen arkkua kantaessa. Eivät olleet onnistuneet peittämään hajua. Saimme maksaa (varsinkin hän) nuoruuden tyhmyydestä. Mietin usein miksi juuri minä jäin henkiin kaikista meistä.

Ei ihme, jos olen purkanut muistojani samaistumalla rintamaveteraaneihin, jotka kokevat usein syyllisyyttä omasta henkiinjäämisestään. Moni koki ja kokee Saving Private Ryanin hautausmaakohtauksen sentimentaalisena yleisönkosiskeluna, mutta tiedän kohtauksen olevan totta monessa mielessä ja tapauksessa. Pahimmillaan ja liian usein henkiinjääneet riistivät itseltään hengen, kokiessaan epäoikeudenmukaiseksi juuri oman selviytymisensä. Ryan murtuu Millerin haudan edessä pyrkiessään todistamaan eläneensä hyvän elämän, jota paitsi niin moni muu jäi.

Mitä merkitystä minun selviytymiselläni on. Kamppailen toistuvien depressioiden kourissa, yritän olla hyvä ihminen, yritän saavuttaa yhteiskunnallisen kelpoisuuden päätyäkseni kahden vuoden sairaslomalle. En tiedä. Olen isä. Se minua loppujen lopuksi pitää hengissä, koska en halua pojalleni kohtuutonta taakkaa.

Toisaalta olen oppinut huomaamaan pieniä onnellisia juttuja, linnunlaulua, pilvien purjehtimista taivaalla, kahvin tuoksua. tai olenhan minä jo lapsena nauttinut pienistä asioista, kun isot ovat olleet syrjällään. Aina ei vain jaksa muistaa hiljentyä pienen äärelle.

En tiedä pääsenkö tältä itkulta joulunviettoon. Pakkohan minun on mennä poikani perässä.

- Johannes -