Hei,


Muistelen seuraavassa tekstissä osieni kautta lapsuudessa kokemaani seksuaalista ja muuta väkivaltaa. Älä lue, jos olet herkkä tai pelkäät tekstin herättävän sinussa omia traumaosiasi.

Kävin jälleen tänään hammaslääkärissä. Ei oikein sujunut tälläkään kertaa. Hankala alisteinen ja voimaton tilanne kipuineen, tuoksuineen ja äänineen nosti jatkuvasti pintaan muistojen sirpaleita raiskauksista ja väkivallasta. En edes tiedä miten selvisin vajaasta tunnista piinapenkissä. Onneksi keksin lopuksi luoda mieleeni mielikuvan, jossa kahta aikuista osaani porattiin lapsiosien katsellessa ympärillä turvallisen etäisyyden päästä. "Teille ei tapahdu mitään. Tämä ei ole kokemanne tilanne. Katsokaa. Lääkäri koettaa auttaa aikuista Johannesta. Te olette turvassa." Olen edelleen sekainen ja totaalisen uupunut. Korvassa alkoi soida eli joku lapsiosa haluaa ottaa yhteyttä. Mulla on hyvin toimiva sopimus osieni kanssa. Voivat painaa nappia, jolloin jommassa kummassa korvassa alkaa piipata. Tiedän kuulostella tai kuunnella. Onneksi seuraava hammaslääkärin aika meni syyskuulle. En olisi kestänyt millään tällaista kuormitusta uudelleen muutamaan viikkoon tai kuukauteenkaan.

Terapiassa olemme etsineet ja löytäneet osiani. Tuntuu pöljältä. Osa kertoo minulle pääni sisällä itsestään ja minä kerron edelleen terapeutille. Tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja raskaalta. Sisälläni tapahtuu parhaillaan vallankumous. Osat voivat kertoa olemassaolostaan ja tehtävästään sekä syntyhistoriastaan minulle ja muille osille. Aikuista minääni hirvittää kuinka monta meitä Johanneksia onkaan. Miten moneen osaan ja tehtävään olen jakautunut. Tunneko lainkaan itseäni? Osa osistani on iloisia voidessaan tulla esiin ensimmäistä kertaa tietoiselle aikuiselle Suojelijan antamalla luvalla. Hän toimii ja on toiminut aina sisälläni liikenteenjakajana. Todellä jämpti ja itsetietoinen pikkuvanha ala-asteikäinen kaveri. Liian paljon vastuuta aina kantanut. Jotkin osat kokevat vallankumouksen pelottavaksi. Viedäänkö heiltä heidän erityinen asemansa. Aionko tuhota heidät ja joutuvatko he oppimaan uusia asioita ja sopeutumaan erilaiseen olemiseen. Kuinka mm. selittää parin vuoden ikäiselle osalle, että tämä kaikki on kaikkien hyväksi. Olemme yksi perhe minun sisälläni ja voisimme vihdoinkin jakaa taakkojamme ja auttaa toisiamme sekä tärkeimpänä luopua turhiksi käyneistä peloista, varuillaanolosta ja tuskasta. 

En osaa kirjoittaa kunnolla. Ehkä liian suuri osa tietoisuudestani on lapsiosien käytössä. Ei riitä energia. Olen rättiväsynyt. Mutta jotkin osat haluaisivat yhtäkkiä sittenkin kertoa itsestään kirjoittamisen kautta minulle, muille osille ja maailmalle.

"Hei minä täällä. Kapteeni." Heiluttaa kättään purjelaivan märssykorista. :) Jäntevä noin kahdeksanvuotias poika. Elää seikkailujen ja pelon maailmassa. Hän kantaa tilannetta juuri ennen raiskausta ja väkivaltaa. Suunnatonta pelkoa, joka laittaa jalat hyytelöksi. Käänsin pelon lapsena korkean paikan peloksi. Tajusin terapiassa kapteenista kertoessani, että olen pelännyt korkeita paikkoja täysin sattumanvaraisesti. Joko lamaannuttavasti niin, että menen liikuntakyvyttömäksi tai en lainkaan. Minulla ei siis voi olla korkeanpaikankammoa sinällään, koska kärsisin siitä aina. Kapteeni asuu huiman korkealla purjelaivan märssykorissa. Hän on kiivennyt sinne turvaan kannella ja hyteissä tapahtuvilta asioilta köysitikkaita myöten, eikä hän uskalla astua pois koristansa, koska joutuisi pelkäämään putoamista ja saisiko hallitua kehoansa peloltaan. Hän seikkailee mielessään öisessä laivassa ja merirosvotarinoissa, mutta todellisuudessa hän ei uskaltaisi edes katsoa alas koristansa, koska korkea paikka saa jäsenet tärisemään hyytelönä ja mielen pyörtymisen partaalle. Kamalin tilanne mitä kapteeni voi kuvitella on huuto alhaalta kannelta "K, tule alas tarvitsemme sinua, käskemme sinua!" Ei hän voi tulla, ei pysty. Mutta antaa kapteenin palata turvallisiiin mielikuvitusseikkailuihinsa.

Suttu on kiputuskapaskakuolema enoleolemassa sattuusattuusattuuu purenhammastayhteen enoleolemassa kipuapaskavittu. Suttu, jonka oma nimi on Sattuu osaa sanoja ja tietää asioita ja juttuja, joita lapsi ei voi tietää. Suttua on vaikea lähestyä, koska hän kantaa kaikkein pahinta, eikä hän halua itsekään olla olemassa. Hän kantaa kipua ja muistoa nyt tapahtuvasta raiskauksesta ja väkivallasta. Erilliset teot, kuten lyönnit, hakkaamiset ja työntymiset ovat erillisten ruumiinosien harteilla. Suttu/Sattuu haluaisi kuolla, siirtyä tyhjään olemattomuuteen. Suttu/Sattuu elää pimeydessä ja raudantuoksuisessa lämpimässä valuvassa veressä. Hänellä ei ole selkeää kehoa, vaan hän on kivusta muodostunut harmaanmusta pilvi.

Raasu asuu suuren siirtolohkareen alla matalassa raossa kiven ja maan välissä. Raasu ei ole ihminen lainkaan, vaan jonkinlainen kärppä tai lumikko. Hän kantaa raiskausten ja väkivallan jälkeistä kipua, tuskaa ja häpeää. Hän käpertyy itseensä kerälle pimeyteen, eikä haluaisi muistaa, mutta muistaa, koska se on hänen tehtävänsä. Häntä paleltaa, tuntuu alastomalta, rikkirevityltä ja turvattomalta. Siksi hän elääkin pimeässä kolossa. Raasu ei haluaisi kertoa itsestään, mutta toisin kuin Suttu/sattuu hän suhtautuu ulkomaailmaan hienoisen uteliaasti. Hän tietää muunlaisesta ja omasta tehtävästään. Suttu/Sattuu ei tiedä muusta kuin tuskasta, eikä aiemmin ilmeisesti muista osistakaan. Hän ja kehonosasirpaleet ovat olleet tähän saakka yksin .  

Pyysin Suttua/Sattuuta muuttamaan Raasun koloon. Hän suostuikin muuttamaan kolon perimmäisimpään ja maanhajuisimpaan nurkkaan. Iso askel. Suttua rauhoittaa Raasun läsnäolo ja hänessä on herännyt hienoinen uteliasuus ulkoista todellisuutta kohtaan, jota Raasu tarkkailee kolostansa. Hän ei kuitenkaan vielä kykene itse tulemaan kolon oviaukolle.

Nuuskamuikkunen on minä. Aikuisia osiakin on monia, mutta Nuuskamuikkunen on minä, joka kirjoittaa tätä tekstiä. Minä, joka tietää dissosiaatiosta, osistani ja haluaa parantua ja tehdä työtä sen eteen sekä tarjota turvaa kaikille muille osille. Hän on perustanut leiripaikan Siirtolohkareen välittömään läheisyyteen. Siellä hän istuu nuotion äärellä piippua tuprutellen ja odottaen muita osia saapuvaksi. Hän ei tuppaudu, eikä kysele, vaan on tarjolla. Suurin osa osista on niin säikkyjä, että he karkaisivat takaisin omaan yksinäisyyteensä lähestymisyritysten takia. Tajusin viime viikon terapiassa, että raiskaajani ovat lähestyneet normaalein huolehtivin sanoin millä lapsia lähestytään. "Haluan auttaa. Ei hätää. Kaikki on hyvin." Siksi moisten hokeminen sisäisenä rauhoittamisyrityksenä on johtanut aina pahempaan sisäiseen sekasortoon ja on parempi vaan tarjota turvaa ilman sanoja. Olla läsnä ja osittaa mielikuvin tai todellisuutta selittäen.

Intiaani muutti pyynnostäni myös nuotiolle asumaan, vaikka hän lähteekin päivittäin omille retkilleen metsään. Hän ei juuri puhu eikä pukahda, vaan on äärettömän kärsivällinen ja  sinut luonnon kanssa. Hän ei kaipaa juuri mitään muuta kuin luonnon ympärilleen. Hänen nimensä voisi olla "En kuulu tähän perheeseen enkä todellisuuteen." Hän on karannut luontoon todellisuutta, joka on väärä. Hän syntyi ala-asteella päästämään minut pois ja tarjoamaan pakoreitin. Elin hänen maailmassaan suuren osan vapaa-ajasta ja eritysesti koulumatkat koulukiusattavaksi yön jälkeen, jossa minua raiskattiin. Hän ei pelkää mitään ja on suunnattoman ylpeä itsestään, mutta ei myöskään kuulu mihinkään, koska hän on heimonsa viimeinen eloonjäänyt Suomeen paskaan perheeseen asumaan pakotettu. Intiaani tietää mun aikuisen todellisuuden ja haluaa auttaa turvantarjoana kaikki osiani. Hän myös pitää ääneti seuraa Nuuskamuikkuselle ja on luultavasti turvallisempi hahmo monille osille, jotka pälyilevät piirin reunamilla, koska hän on niin kärsivällinen ja pakottamaton.

En jaksa kirjoittaa enempää. "Tämä on liian raskasta" Kuuluu moniäänisenä kuorona pääni sisällä. Myös lukuisina versiona: "Minä en päässyt vielä ääneen. Antakaa mun kertoa. Katsokaa minua." Pienet ohjaajamiehet haluavat tervehtiä. He asuvat pääni sisällä ja ohjaavat kehoani suurilla rattailla ja vivuilla katsellen minne mennä ja mitä tehdä silmieni läpi. He huolehtivat aikoinaan aamuisin siitä, että sain vaatteet ylleni ja pääsin aamupalalle sekä liikkelle ulos, jolloin vastuu siirtyi intiaanille. Ja huolehtivat edelleenkin. "Hei" he sanovat ja heiluttavat käsiänsä rattaiden ja vipujen keskeltä. 

Suu haluaisi sanoa, mutten jaksa. Samoin Jano, Nälkä ja muutama muukin ruumiinosa kuin Suu. Husaarilla, Sotilaalla, Vangilla ja Kuolemalla & Tuholla ei ole niin kiirettä päästä esiin.


Lopuksi läsnäoloharjoitus. Huomenna on raskas päivä, mutten uskalla alkaa nukkumaan. Kiinnittyminen tähän todelliseen hetkeen auttaisi turhaan pelkoon ja sallisi mun mennä petiin.


- Johannes -


PS
Iso kiitos Suojelijalle, joka antoi liikenteenjakajana luvan vuosien taistelun jälkeen osilleni ääneenpääsyyn. Hän katsoi, että olen vihdoinkin riittävän vahva tähän, ettei Suttu/sattuu tai Kuolema & Tuho pääsisi murtautumaan esiin liian voimakkaina. Kiitos Suojelija. Näetkö. Sinun nimesi lukee tossa. :)