Tervehdys arvoisat lukijat!

Albinoni.jpg

Istun puolikuolleena unenpuuttesta ikkunan ääressä kirjoittaen tätä tekstiä. Aurinko loistaa vihreänä lehvistön takaa, hiljaista, rauhallista, Antonio Albinoni soi, hyräilen mukana. Barokkisia rakennelmia vailla Mozartin herkkyyttä ja räväkkyyttä, elämäniloa. Kaipaan tähän hetkeen jotain konstruktiivista, rakentavaa, selkeää musiikkia.

207px-Haydn_portrait_by_Thomas_Hardy_(sm

Tiesittekö, miten voisitte tietää, että aloitin musiikin harrastukseni klassisella musiikilla. Kävin kaupunginorkesterin konserteissa, kuuntelin radiosta sinfonioita korvakuulokkeilla öitä myöten. Tein samaa kuin nytkin: Annoin musiikin viedä minut mennessään. Rakensin usein konserteissa silmät kiinni istuen tarinaa musiikin ympärille. Ehkä minusta olisi ollut elokuvaohjaajaksi.

300px-Wolfgang-amadeus-mozart_1.jpg

Kuvittelen itseni musiikkiin, syksyiseen puistoon kirkkaan ilman hamaan vaeltamaan arkkitehtooniseen barokkipuistoon Wieniin. Lehdet kahisevat pyökkipuissa, koira haukkuu kauempana, tuoksuu märälle maalle, kävelykeppi kopisee askelten tahtiin polun hiekalla, on sunnuntai, matkaan Pyhän Tapanin katedraalin messusta kahville Praterin puiston kahviloihin. Totunnainen sunnuntairutiini nuorehkolle naimattomalle miehelle. Pohdiskelen hissukseen kävellessäni ja hyräillessäni erästä Joseph Haydnin uutta jousikvartettoa törmäisinkö kahviloissa poliittisiin väittelyihin, joihon Beethovenkin toisinaan osallistuu. Myötämielisyytenä Ranskan jakobiineja kohtaan olen jättänyt peruukin kotiini peittäen pääni ainoastaan kolmikolkkahatulla, jota koristaa pienehkö trikoloriruusuke. Enempiin kannanottoihin en uskaltaudu keisarillisen poliisin pelossa. Naurahdan itsekseni, koska huomaan ajatusteni karkaavan tulevista väittelyistä kirjakauppani apulaistyttöön. Heh. Kiristän tahtia sopimattomien ajatusten myötä ja punastun itsekseni. Niin tyypillistä ujolle kauppiaalle. Elämme syyskuuta 1790. Muistelen Mozartia, joka on kadonnut julkisuudesta, juopottelemassa varmaan. Diligenssi jyrisee ohitse. Ankat kaakattavat ja jostain puiston uumenista kajahtaa musketin laukaus. Sunnuntaimetsästäjiä.

250px-Beethoven.jpg

Olenko minä pöljä rakennellessani tällaisia romanttisia mielikuvia? Tuntuu oudolta palata vanhaan minään, herätä ensimmäistä kertaa eloon syksyn tullesssa. Viikonloppu sujui levollisesti kotona alkoholitta tuoksumuistojen ja erilaisten tunnevälähdysten rikastuttamana. Kävin kahdesti pitkällä metsäkävelyllä ja tartuin tuoksuihin, jotka toivat mieleen milloin isoisäni kotitalon pikkupellon, milloin kalastusreissut soisessa jokimaastossa, milloin kaislikon tuoksun Oulunsalon rannoilla. Kotona istuessani kahvikuppi kädessä muistin elävästi öiset musiikkihetkeni teinivuosilta, piirtämäni asuintalot ja palatsit, purjelaivoja tutkiessa vietetyt loputtomat tunnit. Vanha minä, joka on ollut kadoksissa vuosikausia. Ikäänkuin lähestyisin minää, josta olen eksynyt baareihin, työhön, masennukseen ties minne. En tunne itseäni ja käyn selkeästi rajanvetoa pakenemisen, korviketoiminnan ja aidon minän välillä. Puhuin tänään itkuisena terapiassa omista rajoistani, etten tiedä minne suunnata, tai tiedän, mutten osaa, enkä uskalla, vaan pitäydyn minän piilottamisessa humuun ja sumuun. Äh. Albinonin Adagio g-mollissa viululle, jousille ja uruille alkaa soida. Taidan itkeä. Tai ei. Vaihdan Joseph Haydneniin ja sitä myöten eläväisen Mozartin kautta vaikka Beethovenin Napoleonille alunperin osoitettuun Eroica sinfoniaan.

napoleon_bonaparte_1769_1821_x_hi.jpg

Upseeri-isoisäni ja ankara isäni nousevat toistuvasti esiin terapiassa. Jollei muuten, niin terapeutti kysyy jotain aiheeseen liittyvää. En ole tajunnut kuinka suuri alitajuinen merkitys sodankäyneellä ja siellä rikkoutuneella isoisälläni on ollut minuun, kuinka pikkupojalle asetettiin ampumisineen kaikkineen aivan liian vaativia odotuksia, joista en voinut mitenkään selvitä. Kuinka ihailin ja palvoin jämäkkää isoisääni, joka piti oman päänsä, toisin kuin minä peloissani omaa isääni kohtaan. Itku. Miksi sodan arvet siirtyivät minuun, suvun esikoispoikaan. Miksei isoisä opettanut pikkupojalle pajupillin tekoa, vaan kertoi tarkasti kuvaillen tappaneensa kaukopartioilla ryssiä puukolla ja opetti ampumaan erilaisilla aseilla, jotka olivat pojalle liian isoja ja painavia ja pelottavia käsitellä. Minä yritin kyllä jatkuvasti. Huoh. Tämä menee valittamiseksi yhdestä jouhesta kaikkien ongelmien nipussa.

The-Battle-of-Iena-14th-October-1806-183
Yritin olla tämän katseen arvoinen.

891562.jpg
Koin näin.

891561.jpg
Ja palkinnoksi sain tämän.

Minut tapettiin henkisesti ja melkein fyysisesti. Lukuisia kertoja. Entä jos alan muistaa kunnolla palattuani töihin parin viikon päästä. Taitaisin murtua.

(Miksi pidän yhä isoisältäni perimää ss-sormusta kunniapaikalla lipaston päällä. Sairasta.)

Asioiden ymmärtäminen tekee kipeää. Olen aika pahasti traumatisoinut. Kärsin posttraumaattisista oireista. Luoja. Kierrän tässä blogissakin väkivallan, sodan, kuoleman ja rikkonaisen miehisen minäkuvan parissa. Minun olisi kuulunut kuolla, mutta jäin eloon. Harmi. Vai liekö sittenkään.

891124.jpg

- Johannes -

Maailma on silti niin kaunis. Musiikki niin herkkää.