Hei

 

Luin jostain lehdestä, että ystävänpäivänä Yhdysvalloissa kumppanit ilahduttavat toisiaan, keksivät jotain intiimiä, juhlistavaa, piristävää. Ja muistanko oikein, että ystävänpäivänä kositaan tai vähintään tunnustetaan suuria tunteita.

Onnellista ystävänpäivää siis kaikille. Teille jotka elätte jo parisuhteessa ja teille, jotka ette elä: "Ottakaapa luuri käteen ja pyytäkää ihastustanne kahville."

Olen ollut karussa kumppanini luona, koska en uskalla olla kotona. Olen koettanut ryhdistäytyä olemaan edes minimaalisen sosiaalinen ja huomaavainen. Kotitöihin olen osallistunut ja ulkoillut sekä käynyt kauppa-asioilla.

Muuten mennyt siten sun täten eli ei lainkaan. Mä en enää uskalla rakastella lainkaan. En ole uskaltanut pitkään aikaan, koska vajoaisin välittömästi pahaan katatoniseen tilaan muistoihini varhaislapsuudesta. Hellyyden kanssa melkein yhtä huonosti. Koetan minä pussata ja halata usein, mutta hätiköiden ja kiireesti. Nukahdamme usein sylikkäin, mutta heräämme eri aikaan.

Eilen lastensa ollessa iltaa poissa kaikki samaan aikaan minä istuin kynttilänvalossa netissä hänen lukiessa kirjaa. Meni melkein kaksi tuntia silleen. Minä tympääntyneenä, että olisi voinut hakea hyvää viiniä ja herkkuja. Hän avasi suunsa ensin, että tällaiseksiko suhteemme on mennyt. Tilaisuuden tullen ei löydykään mitään yhteistä. Kävimme minulle vaikean pitkän keskustelun, mutta illasta ei tullut sen ihanampaa. Katsoimme upeaa ja synkkää BBC draamaa ja nukkumaanmennessä kumppanini nukahti saman tien ennen kuin ehdin edes hyväillä. Tyypillistä.

Aamulla hän kävi sanomassa mun herättyä, että hän ymmärsi eilen, ettei meillä ole mitään yhteistä, olen täällä ainoastaan perheensä tähden, en hänen, olen liian etäinen, hän ei saa hellyyttä, eikä uskalla sanoakaan mitään pelätessään mun häviävän. En osannut oikein sanoa mitään. Lähti ulkoilemaan. Istun koneella tässä tällä hetkellä.

Taisi olla siinä. Suhteemme. En jaksa enkä kykene tämän parempaan rasittamatta itseäni väsyksiin. En pysty lupaamaan minkäänlaista edistystä pitkään aikaan. Tarvitsisin nykyistä tiheämpää traumaterapiaa ja hyväksikäytettyjen intensiiviterapiaa vaikka jollain leirillä. Muistot liikkuvat päivittäin aivan tietoisuuden rajalla välillä ne ylittäen. En uskalla enää edes saunaan, koska muistot ylittävät rajan saunan lämmössä joka ikinen kerta. Vajoan jonnekin syvälle ja kumppanini joutuu kirjaimellisesti huolehtimaan musta fyysisestikin. En pysty tuolloin edes liikkumaan itsenäisesti kunnes kumppanini saa vedettyä mut pinnalle.

Ihmeellisen kauan hän on jaksanut. Olen ihmetellyt. Pidän hänestä yli kaiken. Haluaisin jatkaa ja toivoa parempaa keväälle, mutta en tiedä pystynkö korjaamaan itseäni ja suhdettamme tämän kummemmaksi. Vietän minä aikaani täällä, koska tunnen itseni turvalliseksi osana perhettä, mutta hänelle se on merkki siitä, etten välitä hänestä vaan kokonaisuudesta. Äh. Kummallisesti ajateltu, mutta ymmärrettävästi hänen näkökulmastaan.

Ehkä minun pitää lähteä tänään tai huomenna kotiini opettelemaan kotona olemista ennen maanantaina 1.3. alkavaa työkokeilua kirjastossa. Sekin pelottaa. Kotona oleminen ja töihin meneminen. Psykiatrikin vaihtui vihdoinkin. Uudelle aika helmikuun viimeisellä viikolla. Yritän muistaa tämän kaiken keskellä Mallalin kanssa kirjoitettua.

 

- Johannes -