Lähden huomenna keskiviikkona Turkuun

Epäilen vahvasti kannattaako minun juosta paikkakunnalta toiselle. Jaksanko oikeasti. Toisaalta, jos jaksan lähteä, niin kai mä sit jaksan palatakin. Tahdon sanoa, etten haluaisi lojua kotona masentumassa enää yhtään kauemmin. Joku voisi epäillä perustellusti onko minulla menossa toinen ääripää masennukselle; yli-innokas itseensäluottaminen, sellainen lievä mania. Näin mä olen toiminut viime vuodet myös töissä. Joko nuokun mitäänjaksamattomana taikka pyörin häkkyränä ideoiden ja järjestellen.Missä menee bipon raja, mikä onkaan normaalia luonteenpiirrettä. En periaatteessa pidä ylimedikalisoimisesta ja nyky-yhteiskunnan menoon sopimattomien luonteiden sairaudeksi määrittelemisestä. Moni meistä masentuneista ja muista vastaavista sairauksista kärsivistä pärjäisi esim. vähemmän vaativassa työssä. Sairauslomalle joutuminen/pääseminen on varmasti aina paikallaan, mutta se lokeroi ihmisen kykenemättömäksi. Pienet saavutettavissa olevat pikkupäämäärät ja niiden onnistunut suorittaminen edistäisi parantumista paremmin kuin kotona sairaana lojuminen. Toki pahimmassa vaiheessa pelkästään sängystä ylösnouseminen vaatii liikaa voimavaroja.

Nina Simone: Ne me quitte pas

Unabomber kirjoittaa manifestissaan kuinka moderni yhteiskunta rajaa ihmisten omaehtoiset päämäärät hyvin tiukasti taloudellisin perustein. Jopa niin, ettei päämäärää voi koskaan oikeasti saavuttaa, koska aina pitää saavuttaa enemmän ja enemmän. Hänen mielestään tämä päämäärien omaehtoisen asettamisen, sopivasti vaativan ponnistelun ja päämäärän saavuttamisen välinen epäsuhta modernissa maailmassa aiheuttaa räjähdymaisesti kasvaneet masennussairaudet. Ihmiset eivät yksinkertaisesti sanottuna kykene omaehtoiseen onnistuneeseen onnen tavoitteluun. 

Heillä ei ole tarpeeksi vaikutusvaltaa oman elämänsä ehtoihin. Työpaikka saattaa hävitä alta jonkin kaukana tehdyn päätöksen vuoksi, asuntojen korot saattavat nousta pilviin maailmanpankin vuoksi, lama saattaa iskeä ja niin edelleen. Unabomberin sanomassa piilee mielestäni vahva osatotuus.

Esim. mun oma työni on sinänsä oikein tyydyttävää ja rentoa. Taustalla vaanii kuitenkin kuukaudesta toiseen vaatimus tehdä parempaa tulosta kuin edellisen vuoden vastaavana kuukautena. Periaatteessa aivan reilua bonuspalkkoineen, mutta kun bonus ei riitä korvaamaan jatkuvan kasvun aiheuttamaa stressiä, eikä kierre lopu koskaan. En pääse koskaan pysähtymään työssäni, että nyt menee riittävän hyvin voidakseni rentoutua ja todeta saavuttaneeni jonkin ison päämäärän siirtyäkseni seuraavaan hommaan. Ei, sama pikkustressi jatkuu ja jatkuu vailla isompia etappeja ja suvantokohtia.

Luulisin tämän kierteen valtaavan alaa yhä useammalla työpaikalla tulostavoitteineen ja irtisanomisaaltoineen tehokkuuden perusteella. Kenen eduksi me puserramme itsestämme viimeiset mehut?

Mä haluan ulos täältä !!!

Seurasin taannoin telkasta jenkkiläisen tosi tv -sarjan, jossa muutama perhe yritti elää kesän verran 1800-luvun uudisraivaajaelämää. Ankaraa ja askeettista kyllä, mutta selkeän yksinkertaista päivän töineen ja saavutuksineen. Talven halot hakattuna kuivumassa tuvan ulkoseinää vasten jne. Viimeisessä jaksossa sarjan aikana kriisiin ajautuneen perheen mies muutti lopulta yksin asumaan rakentamaansa mökkiin. Itkin koko illan. Kaipasin niin samaa ratkaisua, 
vetäytymistä selkeästi hallittavaan elämään.

winter%20cabin%201-smaller.jpg

Joku voisi sanoa sitä depressiivisen ihmisen ratkaisuksi. Kenties se sitä olisikin, mutta entä, jos mä vain haluan elää 30 neliön puulämmitteisessä mökissä vailla kaikkia mukavuuksia ja materiankeräämisen oravanpyörää. Olenko silloin sairas?

Olisiko tämä sopiva paikka miettiä koko elämänsä uusiksi. Luultavasti. Olen tervehtynyt sen verran, 
että minulla on jälleen futuuri, tulevaisuushorisontti.
Aion ja voisin pohtia seuraavan kahden vuoden kuluessa arvoni, osaamiseni ja päämääräni uusiksi. Kuinka eläisin juuri minulle sopivaa arvokasta ja rikasta elämää.

Count Basien soidessa ja Turkuun lähtöä odotellen

- Johannes -

P.S.
Kello lähenee kuutta aamulla. En ole nukkunut silmällistäkään ja lähtö koittaa jonkun tunnin kuluttua.
Näinköhön minä pääsen mihkään. Unettoman yön jälkeen ei juuri osoiteta pomolle kuinka virkkuna olen jo melkein työkunnossa. Pyörin ja hyrrään sängyssä, välillä koneella, välillä luen Portti-lehdestä keskinkertaisia novelleja. Huoh.