Kauhu.

Se hiipii seuraani aamusuihkussa. Tunnen kuinka se kasvaa lattiasta, imeytyy jalkapohjiini. Nousee pitkin pohkeitani, saa jalkani horjumaan. Kohoaa nivusiin pelonmakuisena. Saa vatsani kipristelemään ja hengitykseni lamaantumaan. Käteni horjuvat, päässä huimaa. Koetan saada shampoon leviämään hiuksiin tärisevin käsin. Pelottaa. Kohta joku lyö minua. EI en halua, ÄLÄ. 

En halua kauhua elämääni. En enää. En tänään.

Lähden Tampereelle. Jää sinä tänne, Kauhu. Älä pidä minua otteessasi, päästä lähtemään. Ole kiltti!

Heräsin painajaiseen. Kihelmöivänä, märkänä, sekaisena. Missä olen? Mikä vuosikymmen menneillään? Avaan silmät. Koti. 2000-luku. Huh.

Unessa vanhemmat lähtevät illanviettoon. Jäämme kahden pikkuveljen kanssa. Leikimme, on hauskaa. Myöhemmin illalla keräämme kaikki mahdolliset teräaseet ja painavat työkalut koulupöydillemme. Pakko hankkia jotain turvaa kotiin palaavan isän varalta. Voi kuinka kaipaamme tuliaseita, murhaa. Emmehän me pärjää keittiöveitsillä isoa aikuista vastaan. Nukumme.

Aamu. Mitään ei tapahtunut yöllä, olemme edelleen kahden. Keittiöön etsimään ruokaa. Tunnistamme hissin kolinan ja vanhempiemme askeleet. Mukana vieraita ääniä. Ovi käy, sisään astuu jotain ulkomaalaisia vanhempien mukana. Isällä mukana vieras nainen. Kuinka se kehtaa! Äiti hissukseen taustalla. Minä etsin kahvinkeitintä kaikista kaapeista ja meuhkaan vierasmaalaisille: "Tapan teidät. Menkää helvettiin. Tämä on MINUN kotini." Häipyisivät kaikki hornan tuuttiin. Äiti saisi jäädä.

Herään. Avaan silmät. Koti. 2000-luku. Huh. Kihelmöi, olen kauttaaltaan märkä.

Suihkuun.

En jaksa keksiä tälle biisiä. En tänään.

Lähden Tampereelle.


- Johannes -