Hei

Oheinen pisti miettimään: Lääkitys kohdallaan

Mä olen kokeillut sairaushistoriani kuluessa 6-7 eri mielialalääkettä. Yhtä ainoaa olen syönyt pidempään ja lopulta lakkasin syömästä sitäkin todettuamme yhdessä terapeutin kanssa, että lääke turruttaa minut niin pahasti, ettei terapia toimi kuten pitäisi ja, koska sivuoireet olivat hankalia. Kaikkien loppujen sivuoireet ovat olleet joko välittömästi hengenvaarallisia taikka niin arkisen hankalia, ettei lääkkeen syömisessä olisi ollut mitään mieltä. Minä en enää usko mielialalääkkeisiin. En tippaakaan omalla kohdallani. Kenties ne auttavat jotakuta, en tiedä. Olen sen sijaan ryhtynyt nappamaan tarvittaessa (eli melkein päivittäin) puolikkaan rauhoittavan kyetäkseni käymään ulkona asioitani hoitamassa. Lähinnä ruokakaupassa ja kirjastossa. Minun pitäisi kokeilla jälleen uutta mielialalääkettä. Enpä ole hakenut lääkettä viikkoon apteekista. Psykiatri kuitenkin näkee päätteeltään olenko ostanut lääkettä apteekista. En tiedä mitä tekisin. Motivaationi lääkkeen kokeilemiseen on olematon, mutta kelan yms. hoito-ohjeistuksen mukaan minun PITÄÄ syödä psykiatrin määräämää lääkettä ollakseni oikeutettu etuuksiin eli toimeentuloon. Tämä on pakottamista. Edellisen pidempään syödyn lääkkeen kohdalla päätin huijata psykiatria terapeutin suostumuksella. Hain lääkkeet apteekista, mutta nakkasin ne aina samantien menemään.Mä en osaa valitettavasti valehdella naama perusukemilla, joten meinasin jäädä huijaamisesta kiinni. Nykyisen kanssa jäisin hänen tarkkanäköisyytensä vuoksi.

Minua auttaisi pikemminkin toimiva terapia. Menen huomenna arviointikäynnille, jossa pohditaan auttaisiko EMDR-terapia minua. Onpi hyvin konkreettista ja välittömiä tuloksia tuottavaa. Tosin vaikeampaa sellaisilla traumapotilailla kuten minä, joka ei muista traumaattista tapahtumaa. Lisäksi menen ensi viikolla vihdoin viimein työkokeilupsykologille ihmettelemään mitä sen kanssa tehdään. En vielä tiedä mitä he minusta haluavat. Koen itse pystyväni vain muutamaan työtuntiin viikossa johonkin enempi yksinkiertaiseen hommaan kuten vaikkapa petien sijaamiseen tms. Yhtään sen enempi väsyttäisi mut totaalisesti. Minä kun väsyn muutamaa tuntia pidemmästä ystävien tapaamisestakin niin pahasti, että pitää erakoitua sen jälkeen päiväksi kahdeksi. Tästä syystä joulunaika oli raskas ja pelkään jo etukäteen miten huonoon kuntoon menen huomisesta lähtien naisystäväni luona. Me kumpikin taidamme olla päätymässä ajatukseen, ettei "seurustelusta" ole mitään iloa kummallekaan näissä olosuhteissa mun depression vuoksi. Jos mulla edes on oikeaa diagnoosia. Mitä seurustelua se on, kun ei tavata kuin pari päivää kuussa ja silloinkin vajoan melko heti omiin oloihini mykistyen. Kumppanini kärsivällisyys on riittänyt. Molempien akut alkavat kulua loppuun.  :(   Onneksi tohon työkokeilututkimukseen kuuluu kaite lääkärissäkäynti. Aion läväyttää siellä kuten Kriisikeskuksessakin kaiken esiin täysin rehellisesti. Seuraava työkokeilu olisi jo kolmas, enkä halua sen epäonnistuvan liian aikaisen ajoituksen tai liiallisen vaativuuden vuoksi.

Jonkinlainen mökkeily sopisi minulle. Pitäisi luonnostaan puuhastella pitkin päivää saadakseen arjen sujumaan lämmityksestä, ruoanlaitosta, peseytymisestä jne alkaen. Jos minulla olisi jokunen tonni rahaa ja päätös säännöllisestä tulosta useammalle vuodelle, niin ryhtyisin tosissani suunnittelemaan tätä vaihtoehtoa eli mummonökkiin tai kesämökkiin muuttamista. Vaatisi auton. Nythän en edes tiedä vielä pitääkö mun hakea helmikuun raha sossusta tai miten mulle ylipäätään käy työkokeilun selvittämisen seurauksena. Mähän saatan päätyä työkyvyttömäksi työttömäksi minimaalisilla tuloilla. Ei hyvä olisi se.

Yritän kauppaan. Illalla yritän sisaren luokse saunomaan kirjaston kautta. Jos jaksan kauppareissun jälkeen. Mainitsinko, että saan sisarenpojalta lainaan laatikkokaupalla legoja. Nillä tykkäisin rakennella. Uskon. Pitäs vaan kuskata sisaren autolla joku päivä mun luokse ja levittää tähän pöydälle. Hmm. Ei ne mahdu. Lattialle kasaan. Ois puuhailtavaa.

- Johannes -