Hei


Mikään ei tunnu miltään.

933196.jpg

Mä tiedän, että mun kannattaisi kirjoittaa blogiini joka ilta. Käsitellä aina jotain tärkeämpää asiaa tai liittää jokin oivallus jokapäiväiseen olemiseen ja tapahtumiseen. En silti jaksa edes ajatella mitään ja tänne kirjoittaminen on tuntunut jo pidemmän aikaa tarkoituksettomalta. Minun täytyy nykyään pakottaa itseni kirjoittamaan. Pohdin mielessäni, ettei kukaan lue näitä, eikä sillä ole loppujen lopuksi perustavaa merkitystä abstraktin vertaistuen tai läsnäolon ohella, koska kirjoitan ensisijaisesti itselleni. Pakotan itseni kirjoittamalla kertaamaan ja pohtimaan tapahtunutta ja mennyttä. Avaan itseäni puhumalla ja kirjoittamalla ja koska läheisin ystäväni Moira muutti entistä kauemmaksi jäänee puhumalla avaaminen entistä vähemmälle. Terapiassakin on menneillään loma koko heinäkuun. En tiedä.

Keikka oli kerrassaan upea ja harmittaa, etten mä uskalla ikinä mainita bändien nimiä, koska mun asuinpaikkakunnan voisi selvittää kurkkaamalla bändin keikkakalenteria. Sanonpa kuitenkin, että elämäni parhaimpia keikkoja. Loppuilta ei sitten ollutkaan lainkaan yhtä mukava. Join itseni humalaan tutulla ja turvallisella turruttavalla tavalla. En saanut enkä saa enää mitään humalasta, koska voin paremmin ja elämä tuntuu muutenkin elämältä, eikä minun tarvitse paeta ahdistusta humalaan. En enää pidä itsestäni humalassa, enkä pidä enää humalaisista ystävistä. Päätin tänään neljältä iltapäivällä herätessäni, että koetan olla nyt kaikin keinoin juomatta niin pitkään kuin suinkin pystyn.

En pidä enää itsestäni peiliin katsoessa. Olen lihonut 15 kiloa noin viidessä vuodessa johtuen pelkästään liikkumattomuudesta ja oluen kittaamisesta. Olen ollut ikäni sutjakka, pikemminkin laiha. Reipas viisi vuotta sitten painoni oli noussut viitisen kiloa nostaen minut sairaan laihasta normaaliksi hoikaksi mieheksi. Pidin siitä. Pidin liikunnan tuomasta positiivisen kehollisuuden tunteesta ja kevyestä tunteesta liikkuessa ja ollessa omassa vartalossaan. Nyt tunnen vatsakummun kyykistyessä ja nukkuessa, näen levinneet kasvoni peilistä ja uskon ulkonäköäni kehuvat kommentit rankaksi vittuiluksi. Olkoon normaali vatsakumpu ikäiselleni miehelle, en silti halua sellaista, haluan hävittää sen, se ei ole minua.

Minä en tosiaan muista juuri mitään menneisyydestä. Mulle käy toistuvasti niin, etten muista minut muistavaa ihmistä, saatan muistaa kasvot, mutten millään nimeä tai missä me on tavattu ja miksi me on tunnettu. Eilen kävi jälleen kerran näin. Vanhan ystäväni ystävät muistivat minut nimeä myöten, eikä mulla ollut aavistustakaan keitä he ovat. Lisäksi kuulin samalla toisen toistuvan jutun eli että olen pelottava, eikä mulle uskalla tulla puhumaan, luomaan kontaktia. Törmätessäni menneisiin ihmisiin he kertovat, etteivät uskaltaneet tutustua minuun silloin joskus. Olin kuulemma niin pelottava ja ylimielinen. En minä oikeasti ole tai ole ollut ylimielinen, päinvastoin. Pidin varsinkin nuorena itseäni niin mitättömänä, etten tervehtinyt ketään, enkä mennyt itse koskaan puhumaan kenellekään. Pidin huolta siitä, etten vain lähestyisi ketään ellen todella halunnut tustustua johonkuhun. Kaipa muut tulkitsevat sulkeutuneen käytöksen ylimielisyydeksi ja pelottavuudeksi. Jotenkin surkuhupaisaa.

Mä tiedän joitakin opiskelijaporukoita, jotka aikoinaan vihasivat minua, koska en tervehtinyt ketään, en puhut kenellekään, enkä osallistunut mihinkään yhteisiin rientoihin paitsi poikkeuksellisesti ja silloinkin eristäytyen joko oman itseni taikka pienen tarkkaan valitun ryhmän seuraan.

Sitten kun mä tutustun, niin mua on kyllä helppo lähestyä ja olen pelkkää hymyä ja avuliaisuutta. Kumma juttu kaikenkaikkiaan, koska olen pitänyt itseäni aina herra aurinkoisena ja ystävällisyytenä. Mutta mun kaltaisen osittain traumatisoituneen ihmisen minäkuva on vääristynyt, josta syystä olen tutustunut itseeni aika pitkälle peilaamalla itseäni muista. Ja kun en ole tervehtinyt muita, eivätkä he siten minua, niin olen sanut vahvistusta teoriaani, etten ole kiinnostava ihminen.

913104.jpg

Tähän liittyen olen myös täysin sokea flirttailulle ja iskuyrityksille. Kirjoitin tästä joskus aiemmin. En jaksa etsiä linkkiä tähän hätään. En muista mitä mä pohdin siinä tekstissä syystä moiseen, mutta nyt nousee mieleen, että osasyy on siinä, että kontaktin luominen on minulle jo sinällään niin iso juttu, etten kertakaikkiaan kykene ajatukseen, että lähestymisessä voisi piillä jotain enemmän. Jälkikäteen ajateltuna olen tainnut toimia monesti aika turhauttavasti. Muistan useita naistuttuja, joihin olen kaikesta huolimatta onnistunut jotenkin tutustumaan jollain kurssilla taikka harrastuksissa ja he ovat pyytäneet minua pari kertaa viini-illalliselle, elokuviin yms. mutta kun en ole itse älynnyt pyytää heitä mihinkään tai toimia jatkoilla viinilasin äärellä, niin ovat päätelleet, etten ole (muka) ollut heistä silleen kiinnostunut ja jättäneet sikseen. Hukkaan menneitä tilaisuuksia. En mä tietenkään voi tietää onko pohdinnassani mitään perää. Kenties he eivät ole olleet minusta kiinnostuneita.

Tiedä sitten liittyykö mun pelottavuuteen sekin, että kun olen itse tehnyt aloitteita tavatessani naisia, joka vievät jalat alta fyysisesti ja henkisesti, niin olen saanut 90% rukkaset pikapikaa. Pari kertaa joku noista naisista on tullut sanomaan vuosia rukkasten jälkeen, ettei ymmärrä miksi sanoi mulle EI. Ehkä ne ovat olleet hätäreaktioita: "Ei tollaiseen mieheen saa ihastua."

Erityisesti kahdet rukkaset harmittavat. Ihastun helposti pintapuolisesti, mutta rakastun todella harvoin. En törmää edes parin vuoden välein naiseen, johon IHASTUN oikeasti ja jonka haluaisin oikeasti elämääni. Sitten mulle sanotaan baarissa sattumalta törmätessä vuosien jälkeen, etten ymmärrä miksen lämmennyt sinulle, vaikka pidin sinusta niin paljon.

933195.jpg

Asiasta toiseen.

Minulla ei ole mitään odotettavaa. Turhauttaa. Tiedossa ei ole yhtään tapahtumaan, matkaa, kokoontumista ystävien kanssa, siis yhtään mitään. Jos minulla olisi edes rahaa, niin matkustaisin jonnekin hetkeksi, kävisin vaikka keskiaikapäivillä jossain. Minulle tekisi hyvää päästä virikkeiden äärelle, irtautua tyhjästä arjesta, ennenkaikkea kokea positiivisia tervehtymistä vahvistavia elämyksiä. Huomata, että nautin elämästä. Oikeastaan yhteiskunnan kannattaisi kustantaa mut kahdeksi viikoksi ohjatulle ohjelmalliselle matkalle. Tollainen loma lyhentäisi sairasloman tarvetta monella kuukaudella. Rahaa säästyisi, koska korvaustenmaksuaika lyhenisi huomattavasti. Mun pitää päästä pois kotoa.

- Johannes -