Hoi



Juhannus sujui rattoisasti hyvien ystävien seurassa. Saimme jopa keskusteltua asioista kaiken kaljoittelun, ruoanlaiton ja saunomisen ohessa.

Istuimme lauantaina paahtavassa auringonpaisteessa patiolla puhumassa mm. sotasukupolven kokemusten ja traumojen siirtymisestä suuren ikäluokan eli vanhempiemme välityksellä meille.

Mun kaukopartioupseeri-isoisä oli lapsuusaikana mun sankari. Hurjia tarinoita, lämmin ja vahva kädenpuristus, matkat armeijan ampumaradalle, lentokentälle sotakoneita katsomaan ja kalastusreissut yms. Mahtavaa pikkupojalle. Isäkin kävi armeijan ylpeänä. Kotona pidettiin kuria ja jämptiyttä arvostettiin. Fyysistä voimaa, lujaa tahtoa, erinomaista kuntoa, rintamakelpoisuutta. Opin ampumaan melkein samaan aikaan kuin kävelemään. Se siitä.

Mutta kun mä olin sairaalloinen rääpäle. Isoisä ei sanonut sitä koskaan ääneen, mutta sen saattoi lukea monen muun käytöksestä, isän huolehtimisesta: "Jaksaakohan toi intissä kivääriänsä kantaa".

Kerroin tämän ystävilleni patiolla. Hiljennyin. Melkein itkin. Jotenkin sillä hetkellä tajusin ja tunsin tämän kaiken, minkä olen tiennyt, mutten tiedostanut. 
Sanoin sen ensimmäisen kerran ääneen: 
"Jaksaakohan toi kivääriänsä kantaa."

Näin mun elämään astui verinen Omaha-kaistale. Miehet kaatumassa konekiväärituleen kuin heinä viikatteen kourissa. Minä siellä mukana itsetuntoni kanssa. Olisinpa kuollut siellä, hukkunut rantaveteen kylki rikki ammuttuna. Sitä minä kaipaan. Siksi minä katsoin itkien yhtenä yönä Pelastakaa sotamies Ryanin alkukohtauksen kymmeniä kertoja. Näin minulle olisi kuulunut käydä.

- Johannes -