Sängyn pohjalle

Keskiviikko painajaisten ja viimeisen terapiaistunnon jälkeen.
Niin.

Uskaltauduin terapiaan pyörällä vesisateessa. Sinänsä virkistävää. Ostin pari Nick Caven levyä, jotka minulla oli entuudestaan kirjastosta kopioituna. Sain siis sittenkin rahaa tiistaina juuri ennen yhdeksää.

Terapiaan.
Kävimme läpi painajaisia ja niissä esiintyneitä teemoja, loukkaamattomuuden rikkomisia ja kykenemättömyyttä itsensä suojeluun. Isää, pikkuveljeä, perheen ilmapiiriä. Itketti välillä ja katsoin pitkin seiniä, mutta sain kuin sainkin kerrottua kaikesta, niistä vaikeimmistakin kohdista. Terapeutin mielestä unissa näkemäni asiat ovat muistikuvia. Ajattelen samalla tavalla, vaikken haluaisikaan elää kaikkien asioiden kanssa. Toisaalta tämä on paranemista. Mustan möykyn purkamista.

Terapian jälkeen painuin vähähiilariselle lounaalle ja isolle tuopille, kauppoihin, ostin taas uuden holokausti muistelman. Olen kerännyt niitä jo vuosia ja koen yhtään uhrien kokemuksia väheksymättä yhteenkuuluvuutta muistelmien henkilöiden kanssa. Kärsin omassa lapsuudessani samoista teemoista, silmittömästä väkivallasta, mitä ei voinut ennakoida mitenkään, eikä sen kohteeksi joutumista voinut välttää, vaikka olisi toiminut kuinka oikein, koska kuitenkin teki jossain kohdassa jonkin mitättömän virheen. Kykenemättömyyden itsensä puolustamiseen, itsemääräämiseen pienissäkin asioissa. Oman autonomian täydellinen puute ja pakko toimia tiettyjen käytössääntöjen mukaan, koska joku sinua ylempi taho on määrännyt ehdottomat ja osin naurettavat säännöt.

Muistan sen tunnelman. Koettaa ja koettaa, mutta äkkiä, aavistamatta päähän osuu isku jostain takaa.

300px-Auschwitz_gate_june2005.jpg

Silti meillä oli normaali perhe, myös mukavia muistoja.

Vaikutuin viime vuonna Tadeusz Borowskin teoksesta Kotimme Auschwitz.

9524718553.jpg

Hänen kertomuksensa eivät pyrkineet luomaan uutta kieltä käsittämättömän kuvaamiseen, vaan hän kertoi arkisin sanoin kuinka he mm. istuttivat kukkia ja pelasivat jalkapalloa samaan aikaan kun parin sadan metrin päässä tuhottiin tuhansia ihmisiä yhden jaliserän aikana. Kiihkoton teos. Samalla tavalla riipaisevan koruton kuin Hirschbiegelin elokuva Perikato. Kummassakaan teoksessa ei pyritä demonisoimaan pahaa ja juuri se tekee niistä erinomaisia. Paha ei ole demonista, vaan arkipäiväistä. Siksi se onkin niin pelottavaa ja siksi haluamme sulkea siltä silmämme, demonisoida sen, jotta kokisimme olevamme siltä turvassa.

Tutkijan luokse. Hän on jo humalassa. Puhumme tärkeistä asioista, oikeasti, itsemurhasta, väkivaltaisista existä, ystävien lojaaliudesta ja lojaaliuttomuudesta yms. Sydäntäni lämmittää Tutkijan mielipide minusta, kuinka olen hyvä ihminen. Samalla tavalla hyvä kuin Pelastakaa sotamies Ryanin Ryan, joka polvistuu kapteeni Millerin haudalle todistamaan olevansa hyvä ihminen. Olen menettänyt liian monta läheistä, joten koen olevani velkaa. Haluan olla hyvä, en halua jatkaa arkipäivän pahuutta. En enää pidemmälle seuraavaan sukupolveen. En lähipiiriini. En minä aina onnistu, 
olenhan vain vajavainen ihminen.

Uuteen lähiöbaariin, paikalle saapuu Olento ja Koru. Pelaamaan Tutkijan luokse. Juon lisää, Tutkija sammuu, juon tutkijan vodkan jämät. Baariin, alkaa hämärtää, puhun kauniita, jonnekin ja jonnekin ja herään jostain aamulla. Poljen kotiin.

Nukun, nukun perjantaille saakka ja vielä perjantaina koko päivän. Uskaltaudun fillarilla Kotipizzaan ja ruokakauppaan. Otti henkisesti voimille ja nukun vielä pari tuntia.

Tyhjensin mieleni keskiviikkona. Ei enää painajaisia. Huraa!

Hinta taitaa olla liian kova. Juon liikaa, ehdottomasti liikaa. Muistaakseni 70% depressiopotilaista käyttää liikaa alkoholia. Pitäisi keksiä jokin toinen tapa mielen rauhoittamiseen. Ei kuitenkaan rauhoittavien popsiminen. Mikä se voisi olla. Seksi? Kenen kanssa. Liikunta, voimistelu. Tässä olisi edelleen järkeä, jollen olisi niin usein joko.ja.tai paniikissa tai krapulassa sängyn pohjalla. Saunominen auttaa. Lähden kohta katsomaan joko viimeinen saunoja olisi lähtenyt mennäkseni salaa saunaan. Ilman valoja, jottei naapurit älyä ihmetellä salasaunojaa.

Mieli ollut maassa toista viikkoa. Yhtenä syynä liian useat baari-illat ja toisena liika sosiaalisuus sekä noi unet. Haluan silti Tampereelle viikon kuluttua moikkaamaan Moiraa, Psykologia, Punkkaria ja Eteeristä. Vanhoja ystäviäni. Sain vihdoinkin Kelan sairauspäivärahaa tänään, paljon pienemmän summan kuin olin laskenut saavani. Minulla olisi silti juuri ja juuri varaa ottaa Tampereelta pienestä idyllisestä hotellista yhden hengen huone. Saisin pidettyä paremmin rajani sosiaalisuuden kanssa, koska voisin viettää aamut ja yöt itsekseni ja käydä vaikka välillä nukkumassa vielä päikkärit, lepäämässä. Tekisin hotellista retkiä ihmisten ilmoille.

Muistin sattumalta hakeneeni jo viikko sitten kirjastosta Julia Kristevan Mustan auringon ja William Styronin Pimeän kuvan. Näinköhän mä saisin ne luettua. Keskittymiskyky riittää X-Filesin seuraamiseen enkunkielisillä teksteillä. Kohta kolmas kausi lopussa, eivätkä Mulder ja Scully ole vieläkään suudelleet. Sen lisäksi tiskivuori kasvaa, meileissä odottaa pari tärkeää meiliä, joihin en ole jaksanut vastata ja kämppä siivoamatta.

Mua naurattaa, kun ajattelin joku päivä sitten olevani jo työkunnossa. Katin kontit!

Saunaan ...

- Johannes -