Koska en jaksaisi sanoa mitään. Viime vuosi oli lukuisista syistä silkkaa helvettiä, vaikka selvisimme uskomattomista meistä johtumattomista vaikeuksista ex-naisystäväni kanssa, mutta vuoden päätteeksi hän sinetöi eron juuri ennen uutta vuotta. Kaikki vastoinkäymiset ja eläminen selviytymällä romahdutti lopulta minutkin parisuhteenkin kariutuessa pitkän väännön jälkeen. Ei minusta ole enää mihinkään. Liikuntakin on jäänyt kokonaan, en saa nukuttua kunnolla, mikään ei huvita ja olen mennyt oireissa vuosia taaksepäin. Jaksan yrittää jotakin jonkinlaisen pakon ja automaation voimin, mutta siinä se. Jos juuri alkaneesta vuodesta tulee samanlainen kuin edellisestä tai ellei ala tapahtua jotain myöteisiä ja positiivisia asioita, en enää yksinkertaisesti selviä. Haimme minulle pysyvää eläkettä, jos erikoislääkäri nyt sai lausuntoaan tehtyä, ja jollei se mene läpi tahi hylätään kokonaan mun ollessa muka työkykyinen, niin se saattaa jäädä viimeiseksi vastoinkäymiseksi. Haluaisin elää edes pari kuukautta ilman jatkuvaa kamppailua ja jaksamista vain pakolla taistellen ihan perusasioiden puolesta, jotka lankeavat suurimmalle osalle itsestäänselvyyksinä.

Voin siis huonosti.

- Johannes -