Hei,


En ole kirjoittanut blogiini riviäkään melkein vuoteen. Pohdin pitkään toisen blogin aloittamista omalla nimelläni ja aiheista, jotka eivät liittyisi sairauteeni ja ongelmiini vaan minua kiinnostaviin asioihin. Ajatuksena oli kohentaa terveen minäkuvaa ja voimaannuttaviin asioihin keskittymistä tervehtymisen nopeuttamiseksi. Mutta en ole jaksanut aloittaa. Pidän rimaa liian korkealla ja sairauden kanssa selviäminen vie kaikki voimat.

 



Minulla on vihdoinkin paikkansapitävä diagnoosi. En halua mainita sitä ääneen, joten se ja tietoa siitä löytyy tästä linkistä. Käyn kerran viikossa yksilöterapiassa traumaterapeutilla. Menneillään on vakauttamisvaihe, jolla luodaan pohjaa tulevalle tervehdyttävälle terapialle. Aloitin vuodenvaihteessa pilottiluonteisen kerran viikossa kokoontuvan ryhmäterapian. En osaa kuvata miten tärkeitä molemmat ovat minulle. Ymmärrän viikko viikolta itseäni ja sairauttani paremmin. Toisaalta prosessi tuo esiin vaikeita asioita ja reaktioita, joten oloni on toisaalta huomattavasti vaikeampaa kuin aiemmin, toisaalta kohentunut itseymmärrys tekee oireista siedettävämpiä ymmärtäessäni mitä minussa tapahtuu. Olen myös oppinut paremmin varomaan minulle vaikeita asioita ja palaamaan nopeammin tasapainoisempaan tilaan vajottuani pinnan alle. Ennusteeni tervehtymiselle on hyvä, koska olen kuulemma kognitiivisesti ja muutenkin älykäs, motivoitunut ja rohkea kohtaamaan ongelmiani ja traumamuistojani. Taustallahan mulla on syntyminen pahasti keskosena eli pitkä happikaappikokemus, heitteillejättämiset vauvana, hyväksikäyttö, väkivaltaiset kotiolot vakava koulukiusaaminen ja niin edelleen. Todellisuus on minulle yksinkertaisesti turvaton, odotan jatkuvasti jonkinlaista katastrofia milloin tahansa iskien niin mielessäni kuin kehollani. En osaa rentoutua ja olen lopen uupunut. Tervehtymisen ehtona toki terapian jatkuminen eli sosiaalitoimiston myönteinen kanta terapiaan tulevina vuosina. Itse rahoittaen en saisi maksettua terapiaa työmarkkinatuen varassa. Terapian päättyminen pelottaa minua niin paljon, etten uskalla ajatella sitä lainkaan. Terapeuttini mukaan vähintään ylläpitävä hoito olisi minulle välttämätöntä ja että tulen todennäköisesti tarvitsemaan terapiaa jossain muodossa elämäni loppuun saakka.

Keskustelimme ryhmäterapian alussa voiko ryhmästä ja sen herättämistä ajatuksista kirjoittaa blogissa. Päädyimme yhteiseen sopimukseen, ettemme voi toisiamme suojellaksemme. En voi valitettavasti kertoa enempää. Sen voinee kuitenkin mainita, että on suunnattoman huojentavaa tavata säännöllisesti ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä eläminen tämän sairauden kanssa tarkoittaa.

 



Mitenkö minulle menee? Olen lopen uupunut. Oppimisprosessi on tavattoman raskas, se vie kaikki voimani, vaikka toisaalta voin paremmin. Parisuhde rakoilee ja katkeaa kenties kokonaan. Menin keväällä niin huonoon kuntoon jaksamisen ja läheisyyden kannalta, että jouduin palaamaan yhteisen kesänvieton sijaan maalta oman kotini yksinäisyyteen. Emme ole tavanneet kesäkuun jälkeen kuin kaksi kertaa ja tulemme tapaamaan loppuvuonna todella harvoin minustakin riippumattomien syiden vuoksi. Toivon parasta ja yritämme pelastaa suhteemme, mutten jaksa toivoa mahdottomia. Tilanne ja tilani on kamalan raskas kumppanilleni. Hän tarvitsisi omaa terapiaa minun kanssani selvitäkseen ja paremmin minua ymmärtääkseen. Talous rakoilee, koska en ole päässyt eläkkeelle, vaan olen tippunut työmarkkinatuen varaan etuussaajaksi eli olen kaikkien muiden paitsi vakuutuslääkäreiden mielestä täysin työkyvytön. Minulle ei siis tarjota yhtään mitään töihin liittyvää. Yritän eläkkeelle seuraavan kerran vuodenvaihteessa diagnoosiini erikoistuneen psykiatrin lausunnon turvin. Jos pääsisin sairaseläkkeelle, voisin maksaa terapian jatkon omasta pussista. Jotakin hyvääkin. Jaksan lukea entistä enemmän ja olen löytänyt minulle sopivan harrastuksen: Avantouinnin. Vesi viileneekin sopivasti näin syksyn tullen. Kylmän ja kuuman vaihtelu kiireettömässä ympäristössä kohentaa kehollisuuden kokemustani. Mun suhde mun omaan kehoon on muutoin jotakuinkin olematon. Helpottaa muutoinkin pyöräillä melkein joka päivä avantouimareitten saunalle termospullon ja kirjan kanssa.

 



Harmittaa ja pelkään katkeroituvani, koska elämäni on mennyt miten on. Opinnot, parisuhteet, työt, ura ja harrastukset ovat katkeilleet, jääneet kesken ja kokonaan tavoittamatta. Ei auta kuin opetella sopeuttamaan loppuelämä siihen mitä voin saavuttaa ja kuinka voin elää mahdollisimman onnellista elämää olemattomilla tuloilla ja melkein olemattomilla voimavaroilla. Maan hiljaisen elämää, downshiftaten, voi kun pääsisin lähivuosina asumaan maalle mummonmökkiin.


- Johannes -