Moro

Mukava asia, josta lupasin kirjoittaa. Olen asunut tässä talossa reippaat 7 vuotta, enkä ole tehnyt elettäkään tutustuakseni naapureihini. Tervehdin ainoastaan harvoja, useimpia en ole huomaavinani. Onneksi pihan lapset ovat aikamoinen riehakas porukka suomalaisia, kurdeja, mustia ja niin edelleen. He minut tuntevat nimeltä ja sitä kautta olen huomaamattani päätynyt tervehtimään vanhempiaansakin. Tuskailin tiistaiaamupäivänä hämärää asuntoani, ulkona loistava lämmin auringonpaiste ja mun pitäis juoda Hesariaamukahvit sisällä tai takapihan varjossa. Eipä olisi uskonut, mä katoin aamupalan lautaselle ja painuin Hesarin kera pihan pöydälle istumaan. Päädyin juttelemaan kahden naapurin tädin ja toisen lapsen kanssa. Oli oikein mukavaa ja lupasin toimittaa toiselle aina Hesarin ja toisen lapselle viikon Aku Ankan postilaatikkoon luettuani ne ensin. Teki hyvää toimia vaihteeksi sosiaalisesti perinteisen mykkyyteni sijaan. Mä jopa toivon, että kutsuisivat joskus kahville kiitoksena lehdistä.

Terapia etenee hurjaa vauhtia. Aika rientää keskustellessa ja terapeuttikin on alkanut ottaa selkeämmin kantaa ymmärtäessään enemmän persoonaani. Mä löydän joka istunnolla muutaman uuden asian eli vääristyneen tavan reagoida ulkomaailmaan.

Mozartin Requiem alkaa soida satunnaisesti klassiselta mp3-listaltani. Sopivasti.

400px-FinnishSkiPatrolDuringContinuation

Pohdin aamulla sukuni historiaa ja jatkettua uhriutta. Esim. paljon kirjoittamani kaukopartioupseeri-isoisäni lapsuus ja nuoruus kertoo paljon hänen minästään. Syntyi valkokaartipäällikön pojaksi ja senaattorin pojanpojaksi suhteelliseen vauraaseen kotiin. Senaattorin kaksi upseeriveljeä kuoli Venäjän-Japanin sodassa 1905. Kunniavalokuvat seinällä. Komeita miehiä tsaarin armeijasta. Isänsä oli juoppo. Hänen kaksi veljeänsä kuolivat onnettomuuksissa ennen teini-ikää, jäljelle jäi yksi sisko ja isoisäni, joka joutui tekemään kolmen pojan työt. Muistan elävästi kuinka hän kertoi suvun esikoispikkupojalle nämä kaikki asiat ja miten hän raatoi pelloilla ja metsätöissä romahtaen illalla pyörryksiin uupumuksesta. Isänsä oli ankara ja toivoi pojastaan pappia sekä tilan jatkajaa. Ei sopinut isoisälleni. Karkasi pappiseminaarimatkalta vuosiksi metsätöihin valehdellen ikänsä vanhemmaksi. Isänsä tiennyt onko poikansa elossa vai kuollut. Palasi kotiinsa äitinsä turvin. Lähti sitten kumminkin maatalouskouluun ja upseerinoppiin. Talvisotaan kolme päivää häiden jälkeen. Omansa ja vaimonsa koti pommitettiin kahdesti paskaksi sodan aikana, saksalaiset polttivat kotikylän, mutta isoisän kotitila jäi koskemattomaksi, koska olivat sakemannit yöpyneet siellä itse. Vietti muuten sodassa kuusi vuotta kotiutuen vasta Lapin sodan jälkeen erämies kun oli. Kertoi aina äitini syntymäpäivänä kuinka hän oli samaan aikaan uinut ryssää karkuun vetäymisvaiheessa ja kuinka moni komppaniastaan oli siihen jokeen jäänyt. Muistanette kohtauksen tuntemattomasta. Oli hän omalla tavallaan turvallinen ja reilu ihminen. Jaksoi aina touhuta lasten kanssa antaakseen aikaa muille ja ehkä hän koki isyyttä pikkulapsia kohtaan, omat lapsensa kun kasvoivat hänen pelätessään rintamalla. Ja hänen aikansa meni sodan jälkeen asekätkennässä, jälleenrakennuksessa ja töissä. Äitini muuten karkasi myös hänen luotaan, kuten hän itse oman isänsä luota. Niin se taitaa mennä. Karkasin minäkin, mutten päässyt arkuuttani kovin pitkälle. Vaativa hän oli, ei olisi aina jaksanut niin pitkiä eräpatikointeja tai niitä ampumaratareissuja. Vaan eihän hän tainnut ymmärtää heikkoutta ja uupumusta. Oli oppinut sodassa hiihtämään nukkuessaan. Toisaalta hän ja mun oma isä opetti mut rakastamaan luontoa, nauttimaan suopursun tuoksusta, uimaan jääkylmässä tunturipurossa, juomaan nuotiokahveja, hiihtämään pitkiä lenkkejä lumisessa metsässä, heräämään kalaan auringonnousun aikaan. Lukemaan, arvostamaan kulttuuria, jo lapsena aikuisten kirjoja, iso mies jo. Vaikka enhän minä enää harrasta noista retkeilyä toisin kuin nuorempana. Kaipaan metsään, luontoon, mökin rauhaan istumaan, halkojenhakkuuseen, fyysiseen työhön. Miksi elän näin. Ei tämä ole minua, pelkästään. Kaipaan kaupungin kulttuuria ja erämaan rauhaa. Miten lämmin ja luja hänen kädenpuristuksensa oli. Sitä minä eniten kaipaan, joku joka aidon tuntuisesti ilostui olemassaolostani. Niin hänen sotamiehensäkin hänet kokivat. Kerääntyivät ympärille pahoissa paikoissa, koska häneen ei luoti tai pommi satu. Siinä oli turvallista olla. Isoäitini kertoi miehensä kuoltua miten usein heillä kävi muinoin kylässä veteraaneja ja miten he istuivat yhdessä iltaa kyynel silmässä. Isoisäni auttoi heitä aina. Kenties enemmän kuin omaa perhettään. En tiedä. Sotaan hän lopulta kuoli, traumoihinsa.

300px-Finnish_troops_in_Lapland_War.jpg

Olishan noita ankaria tarinoita siltä puolelta enemmän, mutta riittäköön tämä. Pointti tulee selväksi. Elämä on ollut selviytymistä, moni kaatuu matkan varrella, mutta päähenkilö selviää vastoinkäymisistä huolimatta. Sama vaade siirretään eteenpäin. Ole vahva, ole reilu, älä jää tuleen makaamaan. Minä jään. Oman elämäni kanssa.

Tuntematon_sotilas_1955.jpg

Samainen isoisä näytti tän mulle ollessani kaksivuotias. Kasvatusta. Ehkä hän halusi päästä eroon tuosta ilmeestään,
kokemastaan lapsenlapsi sylissään. Elämän on jatkuttava.

Isän puolelta sitten. Sitä samaa, mutta tiedän vähemmän, koska eivät kertoneet niin vuolaasti. Isoäitini koti mm. tuhopoltettiin ja isoäitini joutui siksi piiaksi jo lapsena. Kertoi aina miten rankkaa se oli kun eihän lapsi jaksa oikeasti ahertaa yötäpäivää. Sellainen hänestä tulikin, kova kuin teräs. Tupakkia kului ja äänensä kova, karhea, suora ihminen. Kävin armeijan viikonloppulomilla monesti hänen luonaan, leski jo silloin. Muistutti aina kapakkaan lähtiessäni, etten sitten möykkäisi sen kotiintuodun naisen kanssa kovin paljoa, että saa vanhus nukkua rauhassa, ja jollei herääkään enää niin sitten sitä ja sitä. Perkele! Hänen luonaan oli rentouttavaa käydä, koska mm. ennen kapakkaan lähtöä ei suoritettu tupa- ja lomallelähtötarkastusta. Onhan jälkikasvu kuosissa ja vanhempiensa arvoisesti puettu. Herranjestas millaista se oli.

Oma isä meinasi viimeisen kerran lyödä mut palasiksi kun uskalsin varovaisesti arvella kenties meneväni sivariin. Äiti tuli väliin ja isä rikkoi sitten tavaroita huutaen kuin hitleri sormea heiluttaen, että minun pojasta ei tule homosivaria ja isänmaanpetturia. Veljelleni hän ei enää möykännyt veljeni hakattua isäni. Siihen loppui. Ei muuta ymmärtänyt. Minä en olisi uskaltanut. Pakenin aina mielikuvitusmaailmaan ja kirjojen pariin. Poistin mielestä, unohdin. Veljeni purki samantien. Siksi minä sairastankin toisin kuin veljeni, jolla ei ole samanlaista raskasta möykkyä sisällänsä. Oli hänellä kyllä rohkeutta. Pahimpaan vanhempiemme riitojen aikaan vahti puukko kourassa, ettei isä tapa äitiä. Kuusivuotiaana. Kuusivuotiaana. Minä makasin peiton alla toivoen Peter Panin ja Helinäkeijun tulevan ikkunaan. Kapteeni Koukkukin olisi vähemmän pelottava.

Faijaa mä arvostan sikäli, että hän on muuttunut, käynyt kovaa sisäistä kamppailua ja tehnyt itselleen jotain. Häneen voi aina luottaa avuntarpeessa, kai se joku perintö molemmilta puolelta sukua. Tekee vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pakolaisten parissa ja on opetellut vieraita kieliä. Pitkän matkan kulkenut arvojensa kanssa. Ymmärtää jo sivareitakin. Aina päädymme riitaan tavatessamme, mutta osaamme jo halata aidosti. Äitiä en osaa. Hän ei ole kasvanut samalla tavalla. Faija mua ymmärsi keväällä kertoessani pitkästä sairaslomasta, kyseli huolissaan ja kertoi sen mitä itseltään pystyi omasta depressiostaan. Arvostin sitä. Minä osaan antaa hänelle anteeksi ihmisenä antamatta anteeksi hänen taannoisia tekojaan.

898518.jpg

Mua huvittaa kaiken fyysisen vahvuuden, peräänantamattomuuden ja ankaruuden keskellä millainen minusta tuli. Koulun ekaluokan hiihtokilpailusta mun piti selvitä hienosti, koska olinhan mä hyvä hiihtäjä jo siinä iässä, mutta kuinkas kävikään. Tulin viimeisenä maaliin. Opettaja odotti yksin kylmissään lämpimän mehun kanssa. Minä ihmeissäni miten tässä näin kävi. Olin ensin lähtenyt seuraamaan jäniksenjälkiä, sit jäin tuijottaan oravaa ja muita luonnon eläjiä. Eksyin uudestaan jonkin elikon jäljille ja muistin jossain vaiheessa kilpailun. Tulin maaliin yli tunnin myöhässä. Sellainen minä olen.

898521.jpg
- Johannes -