st_ph01.jpg

Nyt se on sitten tehty ensimmäistä kertaa.

Avasin oven eka kertaa tänä vuonna ovikellon soitua, kun tollanen nätti naisihminen näkyi seisovan oven takana.

Ei vaiskaan, vaan

Palkitsin itseäni hakemalla Lähikaupasta juuri ennen sulkemisaikaa kaksi isoa tölkkiä olutta. Aloitin alkavasta vatsastani huolestuneena lauantaina vähähiilihydraattisen ruokavalion boikotoiden absoluuttisesti mm. sokeria missään tuotteessa ja valkoista leipäpullaa. Ollut todella kevyt olo, eikä heti ruoan jälkeen tule ähkyä, jota pitää helpottaa parilla kahvikupillisella. En olisi vain uskonut kuinka sairaasti tekee mieli sokeria. Voimistelun ja suihkun jälkeen suorastaan kiemurtelin nojatuolilla sekä ravasin ympäri kämppää helpotusta etsien. Ei sokeria - sen sijan kaksi olutta Lähikaupasta. Minä en juo koskaan kotona, eikä mulla ole täällä alkoholia. Mietityttää jääkö tämä tavaksi. Masennuksen kourissa luiskahtaisi turhan helposti alkoholismin puolelle. Olen hakenut yhden kaksi tölkkiä Lahikaupasta ollessani menossa Yläkaupungille tai kyläilemään. En muutoin uskaltaisi lähteä ihmisten ilmoille, enkä halua ottaa tavaksi rauhoittavien nappaamista, rohkaisunappeja.

Joku voisi aiheellisesti kysyä eikös kaksi kaljaa ole pahempi kaloripommi kuin joku karkki. Kyllä, mutta haluan pitää ton ruokavalion tiukkana. Ei kaikkea kerralla tässä henkisessä kunnottomuudessa.

olut.jpg

En löytänyt Yotsubaa itsestäni. En ole liian vanha, olen kadoksissa itseltäni. Muistelin äskeisellä kauppareissulla sateen tuoksua haistellessa kuinka kävin kävin vielä kaksi vuotta sitten kesäisin lukemassa järven rannalla, kävelyillä lähimetsissä sekä siirtolapuutarhalla & lintutornilla, iltaisilla pyörälenkeillä, kaupungilla kahviloissa, leffoissa ja kyläilemässä. Toissasyksystä lähtien elämänpiirini on vähitellen supistunut nelikulmioksi, karsiutunut kaikkein välttämättömimpään päätymättä sentään hikikomorin elämäksi. Olen menettänyt myös mulle niin ominaisen positiivisen uteliaisuuden elämää & maailmaa kohtaan, ilon pienistä hetkistä, hulluttelun taidon, sisäisen klovnin.

Masennus on mustaksi aukoksi romahtamista. Kun supistuu pieneksi pisteeksi häviää samalla kosketuspinta muuhun maailmaan. Ja se pieni piste uppoaa maahan, piiloon auringolta, eikä siitä edes
idä mitään.

Kunpa minä olisin. Tää on "melkein olemista".

Heräsin päivällä Exäni Suorittajan soittoon. Kysyi olenko tulossa Hesaan hänen perheensä tupareihin perjantaina. Olen. Puhuimme ja nauroimme yhdessä mun univormufetisismille, jos tulisin bileisiin univormussa järkyttään jotain hippejä. En tule, mutta nauroimme ajatukselle. Siirryimme sit puhumaan vakavammin politiikan estetiikasta. Erosimme melkein 10 vuotta sitten ja voisimme yhä puhua päivän putkeen kaiken maailman asioista. Ilmankos pärjäsimmekin yhdessä melkein vuosikymmenen.

Olen onnellinen hänen puolestaan, että on menestynyt elämässä, hieno aviomies, pari ihanaa lasta, mahtava uusi kämppä ja silleen. Pelkään herkistyväni bileissä, että alan itkeä, että ääneni särkyy. En ikävästä, en katkeruudesta, vaan kohdatessani sellaisen elämän, jota olisin halunnut itse elää. Pärjätä, olla onnellinen, olla perheellinen. Joudun palaamaan Hesasta kotiini oman eksistenssiini, kurjaan sellaiseen. Miehen elämään, joka ei ole päässyt toistuvilta depressioilta oikein mihinkään. Pisteeseen mullan alle, matojen seuraan.

Serkku soitti avatessani ekan tölkin Takapihalla. On tulossa tänne kotikaupunkiini. Sovittiin, et meen äitinsä ja uuden miehensä luokse jo alkuillasta. Haluaisin kysellä millaisia mun äiti ja veljensä mun isä olivat kun en itse muista kuin painajaisissa. Millaista heidän oma lapsuutensa oli. Vietimme puolet kesästä heidän vanhempiensa huvilalla ja puolet mun mutsin vanhempien kotitilalla. Meitä oli ihana serkuspiiri ja mullon jostain syystä sellainen muistikuva, että join pihahiekalla lojuneen olutpullon ja menin ihan sekaisin. Mut eihän pikkupoika tykkäisi mausta. Kai mä sit vaan matkin aikuisia.

Tiedän jo etukäteen kuin ilta sujuu. Juttelen kohteliaasti tätini kanssa valehdellen sumeilematta miten hyvin mulla menee ja muistellen niitä harvoja onnellisia hetkiä lapsuudesta. Serkkuni tulee, avataan ekat kaljapullot, saunotaan, juodaan lisää, painutaan uhoten taksilla ryyppäämään, istutaan jurrissa baarissa katkerina ja lapsuuttamme kiroten. Huoh.

Sen sijaan mä kaipaan menneitä ystäväpiirimme iloisia illanviettoja. Kokoonnuttiin aina Taiteilijan luona, laitettiin ruokaa, kuunneltiin hyvää musaa, tanssittiin, riehuttiin keskenämme kuin siskot ja veljet. Johonkin kadonnut sekin.

En tiedä. Tylsä päivä. Saanut ryhdyttyä mihinkään voimistelua lukuunottamatta. Nykyistä ruokavaliota varten ei edes tartte kypsyttää mitään. Säästyy siltäkin rasitukselta. Jos masentunut muuttuis märehtijäksi. Istuis Takapihalla ja nyhtäis heinää suuhunsa. Röyhtäisisi välillä tyytyväisenä. Noin menis päivä ja yöks kömpis sisään nukkuun. Tyytyväistä.

leppakerttu.jpg
Jos vaikka tällainen heinää märehtivä leppis. Yeah!

Lähteäkö baariin vai yrittääkö epätoivoisesti nukkua.

Äh.
Tää märehtijäleppis ( Coccinellidae Ruminantis ) alkaa kattoon Beck-leffaa.


Olen hyvä ihminen. 

- Johannes -