Hei,

Hakeuduin reilu viikko sitten voinnin romahtaessa yhä kurjemmaksi useammaksi päiväksi kriisiosastolle mielisairaalaan. Oli huojentavaa levätä huolehtimatta arkiaskareista kävellen kauniissa lähiympäristössä aurinkoisesta kesäsäästä nauttien. Huomasin myös hämmentyneenä miten pahoin voinkaan nimenomaan omassa kotona sen ollessa minulle kaikkein pelottavin paikka jännittäessäni pakonomaisesti kaiken aikaa naapuriääniä. Olen kotona jatkuvassa traumaattisessa hälytystilassa niin, että jännitän lihaksia nukkuessakin ja vatsaan sattuu aina ahdistuksesta ja tuskapelosta. Keskittyminen mihinkään pelon ulkopuoliseen vaatii ponnistuksia onnistuen vain hetkeksi kerrallaan. Koin suorastaan ihmeellisenä jännityksen häviämisen sairaalassa. Tällaiseltako terveenä tuntuu? Lepo teki hyvää, mutta palasin lähtöruutuun omaan kotiini, koska sairaalan avokriisiosastolle ei voinut tietenkään jäädä. Kokeilemme kuitenkin uutta lääkitystä, joka tosin alkaa vaikuttaa hitaasti, ja traumapsykologin vastaanotto tihennetään kahteen kertaan kuukaudessa, mikä auttaa pitkälle eteenpäin. 

En vain tiedä mitä tehdä asumisen kanssa. Tarvitsisin toipuakseni mahdollisemman rauhallisen asunnon, mieluiten mummonmökin tms. luonnonrauhassa, mutta minulla ei ole voimia asunnon etsimiseen eikä muuttoon ja mikä hankalinta ei riittävästi tuloja mummonmökin tms. vuokraamiseen auton hankkimisesta puhumattakaan. Eläkkeensaajien asumistuen lakkauttaminen tarkoittaa myös asumisen vaikeutumista entisestään, koska minun täytyy etsiä reilun vuoden kuluttua mikä tahansa mahdollisemman halpa murju vailla valinnanvapautta. Näissä oloissa uudessa asunnossani, jonne muutin keväällä, en toivu voimien kuluessa traumaattiseen hälytystilassa olemiseen. Tuntuu umpikujalta. Suvulla ei ole mökkiäkään, jonne vetäytyä syksyksi.

Ei siis mene vahvasti, päinvastoin.

Johannes