1209377.jpg

Unistani on tullut tuoreen lääkkeettömyyden myötä kirkkaita ja tosia. Yritän kertoa poissuljettua itselleni. Asioita joiden muistaminen suistasi välittömään kuolemaan.

Selviydyin lapsena pakenemalla mielikuvitusmaailmaan. Olin siinä niin hyvä, että kerroin kavereille tuntikausien tarinoita keksien juonta kerronnan myötä. Minun oli pakko luoda tiili tiileltä helpompi maailma, sellainen jota voi sietää. Samalla minun täytyi henkeni vuoksi sulkea pois ja unohtaa todellinen maailma tapahtumineen. Elin jossain muualla unissa ja tarinoissa.

1209351.jpg

Olen väittänyt ihmisille, että muistan uneni tarkemmin kuin oikean elämäni. Tämä on totta. En liioittele yhtään. En unohda uniani koskaan, vaikka tietyn unen esiinkaivaminen vaatii runsaasti työtä ja tekemättömyyttä. Unet myös pulpahtelevat lupaa kysymättä mieleen milloin tahansa. Nämä ovat usein niitä hetkiä, joilloin ihmiset ympärilläni kysyvät: "Johannes, kuunteletko sinä lainkaan?" Olen silloin muiston äärellä, paljon tärkeämmän kuin jokin tosielämän diipadaapa.

Elän fragmenttien varassa. Opittani kerran unohtamaan, en ole oppinut koskaan muistamaan. En yksinkertaisesti muista. Saatan ottaa hyllystä kirjan lukeakseni sen vihdoinkin ja huomatakseni mun jo lukeneen sen, koska se on täynnä alleviivauksia ja reunahuomautuksia.

1209353.jpg

Unet ja tosimaailma käyvät käsikädessä ja luulen niiden sekoittuvan. Jotkut muistot tuntuvat liian pahoilta ja uskomattomilta ollakseen totta ja jotkut unet liian selkeiltä ollakseen unta. Kierrän näiden aallokossa ja itseasentamani meriviitat vievät ainoastaan enemmän eksyksiin. Mutta meriviittojen tarkoitus ei alunperin ollut viedä minnekään, vaan pitää minut myrskynsilmässä, poissa vaarallisilta reunoilta.

Uniminä on tainnut kyllästyä ja yhteistyössä terapeutin kanssa päättänyt minulta salaa käännellä meriviittoja kohti reunaa ja reunan yli satamaan. Aikooko uniminä tuhota itsensä, tehdä itsensä tarpeettomaksi. Minkä varassa tosiminä pystyisi sen jälkeen elämään?

1209359.jpg

Mutta mä viivytän itse asiaa. Unta ja muistoa mistä syystä nousin ylös. Tällaiseksi tämä on mennyt lääkkeeettömyyden ansiosta. Nukun jonkin hetken kunnes herään uneen. Nukuin äskeisessä unessa väärissä paikoissa piilossa säppien takana pyöräkellareissa ja unohdetuissa halkovajoissa. Kotona kaikki muut nukkuivat väärissä huoneissa. Minä omassa sängyssäni ja sisarukseni pyrki lastenhuoneeseen, mutta lähti pois. Hän itki. Menen perään huolehtivana. Sisar oli rakentanut lelulaatikoista esteen oven tielle, jotta kuulisi mun tulevan, jos päättäisin lähteä perään. Ei vanhempien makuuhuoneessa, jossa mutsi selittää jotain faijan ruumiille. Löydän hänet vaatehuoneen lattialta, josta ajaa minut vihaisena pois.

1209355.jpg

Silloin siinä hetkessä olen hereillä, enkä haluaisi olla. Aina näin. En haluaisi olla. Muistan. Muistan eräässä huoneessa olleen tukevan säpin aivan oven yläreunassa huoneen ulkopuolella. Lapsina sitä usein ihmettelimme. Edellisessä perheessä oli kuulemma asunut joku hullu, jota piti Minotauroksen lailla pitää eksytettynä lukkojen takana. (Tämän selityksen mä olin varmaan keksinyt itse upottaen sen johonkin tarinoistani, koska muistan selittäneeni sitä lapsiporukalle oven edessä.) Miksei säppiä otettu pois. Ja ennenkaikkea:

1209344.jpg

Se oli olemassa, jotta HULLU voisi riehua vapaasti kenenkään puuttumatta säpin ulkopuolella.

Ja lelulaatikkoeste oli varoitusjärjestelmä, jotta ehtisi kaivaa tyynyn alle piilotetun puukon esiin, jos paholainen pyrkisi sisään, eikä sen vuoksi jos joku pyrkisi pois.

Luulin pitkään, että kaikki lapset nukkuvat meidän perheen lasten lailla puukko tyynyn alla. Luulin myös teini-ikään saakka että seksi on raiskaamista. Luulin muitakin asioita, mutten jaksa tämän enempää.

Tämän enempää en muista. Ehkä uniminä suojelee minua. Näyttää minulle joka unessa hieman enemmän, ei liikaa kerralla, etten kuolisi pois.

~ johannes ~